Neulansilmä
Aleksandr Solzhenitsyn kirjoittaa Vankileirien saaristossa, neuvostojärjestelmän ruumiin- ja sielunavauksessa, lyhyesti myös Lazar Moisejevitsh Kaganovitshista. Mies oli Stalinin ajan taipumattomimpia bolshevikkipamppuja. Hallintomiehenä hän ansioitui tapattamalla miljoonia ukrainalaisia nälkään. Destalinisoinnin myötä hänet laskettiin eläkkeelle. Hän kuoli melkein satavuotiaana. Hyvä että edes silloin.
Solzhenitsynin mukaan Kaganovitsh pönötti seinällä lehtivalokuvana, kun onneton räätäli etsi syvän stalinismin aikana paikkaa, minne laittaisi neulansa hetkeksi. Hän pisti neulan seinällä olevaan lehteen, suoraan Kaganovitshin silmään. Räätälin asiakas noteerasi skandaalin ja kanteli viranomaisille. Räätäli tuomittiin kolkkokaikuisen 58. pykälän perusteella terrorista kymmeneksi vuodeksi leirille.
Toinen onneton, kaupanmyyjä, kirjoitti muistiin tilauksia sanomalehtipaperiin. Saippuapalojen määrä ilmestyi Stalinin, Isän, aurinkoiselle otsalle. Kymmenen vuotta leiriä.
Stalinin ajan Neuvostoliitossa oli mahdollista sekin, että kuuromykkä kirvesmies syyllistyy vastavallankumoukselliseen agitaatioon. Hän teki lattioita. Tyhjässä salissa ei ollut naulaa eikä koukkua mihin vaatteensa ripustaisi. Kirvesmies heitti takkinsa ja lakkinsa työskentelyn ajaksi Leninin rintakuvalle. Aivan oikein, kymmenen vuotta.
Solzhenitsynin kertomat järkyttävät tuomiot eivät olleet leiriajan Neuvostoliitossa poikkeuksia, vaan valtavirtaa. Tässä julmassa ja absurdissa maailmassa keksaistusta, surrealistisesta vakoilusyytteestä sai kahdenkymmenenviiden vuoden leirituomion. Todistetusta, kiistattomasta vakoilusta lätkäistiin kymmenen vuotta. Bolshevistinen järjestelmä oli murhakone, joka tarvitsi polttoaineekseen viattomien verta.
Jaroslav Hasekin Kunnon sotamies Svejkin seikkailuissa kapakanpitäjän vaimo itkee lohduttomana Svejkille, että hänen miehensä tuomittiin kymmenen vuoden vankeuteen. Ja mistä? Ei mistään. Mies oli syytön.
Svejk ihmettelee tuomiota: kymmenen vuotta ei mistään. Se on hirvittävän väärin. Svejkin mukaan viattomille tuomitaan yleensä vain viiden vuoden kakkuja. Hasekin tuomiot naurattavat, mutta Solzhenitsynin tuomiot eivät. Se johtuu siitä, että Kunnon sotamies Svejkin tuomiot langetettiin henkilöhahmoille, Vankileirien saariston tuomiot taas ihmisille.
Solzhenitsyn muistuttaa monumenttinsa alussa lukijalle: ”Tässä kirjassa ei ole keksittyjä henkilöitä eikä keksittyjä tapahtumia. Henkilöistä ja paikoista käytetään oikeita nimiä. Jos on käytetty nimikirjaimia, se on johtunut henkilökohtaisista syistä. Ellei ole mainittu nimeä ollenkaan, se johtuu vain siitä, että ihmisen muisti ei ole tallettanut nimiä. Mutta juuri tällaista se oli.”
Solzhenitsyn kutsuu Vankileirien saaristoa ”taiteellisen tutkimuksen kokeiluksi”. Se tuntuisi kattavan kirjan dokumentaariset, elämäkerralliset ja kaunokirjalliset puolet. Kaunokirjallinen ei tarkoita tässä tapauksessa keksimistä, vaan tapaa nähdä ja kuvata.
Vankileirien saaristo julkaistiin vuoden 1973 lopussa, kun Neuvostoliitto vaikutti olevan vahvimmillaan. Solzhenitsyn onnistui pujottamaan kirjaansa hämmästyttävän tarkan ennustuksen Neuvostoliiton tuhon ajankohdasta. Hän kuvaa, miten operatiivivaltuutettu yrittää värvätä hänet leirin ilmiantajaksi ja kysyy leirille tuomitulta Solzhenitsynilta, onko hän tuomiosta huolimatta vielä ”neuvostoihminen”.
Solzhenitsyn kirjoittaa: ”Niin? Mitä vastaat? Te jälkipolvet ette ymmärrä tätä: mitä vastaat nyt? Minä kuulen, kuulen, te normaalit vapaat ihmiset huudatte minulle vuodesta 1990: ’Käske sen painua…’
Solzhenitsyn siis veikkasi vuonna 1974 neuvostojärjestelmän romahtavan vuoteen 1990 mennessä. Neuvostoliitto kuoli pystyyn 1991. Ei hetkeäkään liian aikaisin.
Jari Tervo