Alku ja loppu
Lopettamisen jälkeen vaikeinta on aloittaminen. Sama pätee niin kirjoittamiseen kuin elämään.
Suosittu tapa aloittaa on puhaltaa trumpettiin lähtölaukaus soineen, kuokkineen ja Jusseineen. Aloitussanat jäävät mieleen soimaan, kuin löisi rautatangolla narussa roikkuvaan ratakiskonkappaleeseen. Siinä äänen melkein näkee sarjana matalenevina aaltoja. Tämäntyyppisestä aloituksesta pitävien mielestä ylevänsorttinen aloitusloitsu kannattelee koko kirjaa. Alku toimii nuottiavaimena.
Enkä minä tässä irvaile Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian aloitusta. Se kajahtaa komeasti eikä se ole pelkästään koriste, alkuornamentti, jolla ei ole varsinaista tekemistä itse romaanin ja sen teemaston kanssa. Linnan tapauksessa kyllä on tekemistä. ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Se viittaa tietysti toiseen tunnettuun alkuun: ”Alussa oli sana.”
Heti romaaninsa avauslauseella Väinö Linna liittää romaanikolmikkonsa maailman muihin luomiskertomuksiin, tässä tapauksessa raamatun luomistaruun. Täällä Pohjantähden alla on siis myös luomiskertomus. Se ei kuitenkaan kerro jumalista, vaan siitä miten ihminen viljelee maata ja luo kulttuuria, harrastaa hengenviljelyä.
Kukaan ei ole aloittanut romaania välimerkillä paitsi Lauri Viita. Moreeni starttaa kolmella pisteellä. Minä näen ne kolmena pisarana. Niistä kasvaa puro, joki, koski, Tammerkoski.
Jylhää ja komeaa ei tavoitellut Ernest Hemingway kirjoittaessaan: ”Hän oli vanha mies ja kalasteli yksinään soutuveneellä Golfvirrassa.” Hemingway ei tässä Vanhus ja meri –pienoisromaanin alussa puhalla trumpettiin, vaan aloittaa läskibassolla. Hän oikeastaan kertoo koko kirjan sisällön avauslauseessaan. Loppu on tarkennusta, runsaat sata sivua alaviitteitä.
En halua arvottaa näitä kahta tapaa aloittaa eivätkä ne minun mielestäni kulje kirjallisuuden historiassa edes ajallisesti peräkanaa, vaan rinnakkain.
Erilaiset kirjalliset trendit ja muodit ovat arvottaneet vakavalla naamalla eri aloitustapoja. Suomalaisessa modernismissa jykevä aloitus oli aina liian värikäs ja turhan mehukas. Mitä arkipäiväisemmällä havainnolla romaaninsa aloitti sitä todempi, ideologiattomampi ja psykologisoinnin synnin välttävä se oli modernismin kirjallisuuskäsityksen mukaan.
”Söin aamulla pöydän luona jauhopuuroa ja ryypin maitoa.” Näin aloittaa Antti Hyry Alakoulun. Se on hyvä aloitus.
Vaimeasti ja tyynesti aloittavien tarkoituksena ei ole välttää suurta tunnetta, vaan suurta klisettä. Kun aloittaa vaivihkaa, saavuttaa huipun yllättäen ja väkevästi. Alilämpöisesti aloitetussa ja jatketussa ja loppuun saatetussa romaanissa yksi kuiskattu perkele jylisee maanjäristyksenä. Yksi kyynel riittää. Mieluummin kerronta kannattaa katkaista tuokiota ennen kuin se valuu. Jälkilämpö on silloin kuumempi.
Loppu on suljettu tai avoin. Joka hatulle joko löytyy naula tai sitten ei. Avoin lopetus takaa vähäisemmän menekin, mutta hyvän maineen. Se menee kyllä myöhemmin.
Viimeksi lukemistani lopetuksista häikäisi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen Evankeliumin (suomentanut Erkki Kirjalainen) finaali. Se on sekä avoin että suljettu. Jeesuksen elämä päättyy ristinpuulle, kuten niin monessa muussakin kirjassa ja elokuvassa, mutta Jeesuksen veri tippuu kulhoon ja jatkaa kiertoaan. Kuka se oikein juottaakaan Jeesuksen verta uskoville?
Jari Tervo