Salla Simukka -

Keskusteluja joita ei ikinä kuvitellut käyvänsä

Olin maaliskuun lopulla Bolognassa kirjamessuilla. Bolognan kirjamessut ovat maailman suurimmat lasten- ja nuortenkirjallisuuteen erikoistuneet messut, ja tapasin siellä kahden päivän aikana puolen tunnin tapaamisissa 20 ulkomaista kustantajaani. Oli upea kuulla heidän suunnitelmiaan Lumikki-trilogian varalle ja suunnitella yhdessä, milloin menisin mihinkin maahan vierailulle.

Parin päivän aikana käymistäni keskusteluista yksi mieleenpainuvimmista tapahtui kuitenkin taksissa. Seisoin taksijonossa suomalaisen kustantajani kanssa, kun olimme lähdössä messukeskuksesta. Taksijonon hoitaja huuteli keskustan kohteita ja yritti löytää ihmisiä, jotka voisivat jakaa taksin, jotta jono saataisiin nopeammin purettua. Minä ja kustantajani päädyimme samaan taksiin kahden naisen kanssa. Kävi ilmi, että toinen heistä oli nuori brittikirjailija Samantha Shannon ja toinen hänen italian kääntäjänsä. Taksissa kysyin Shannonilta, monelleko kielelle hänen The Bone Season -esikoisromaaninsa on käännetty tai kääntymässä. ”28 kielelle”, hän vastasi. Kerroin, että Lumikki-trilogiani käännösoikeudet on myyty yli neljäänkymmeneen maahan. Katsoimme toisiamme ja luulen, että kumpikin tajusi juuri sillä hetkellä dialogin absurdiuden. Eihän tällaista vain tapahdu. Ei koskaan. Ei kenellekään. Tai korkeintaan jollekin sellaiselle ihmiselle, jollainen kumpikaan meistä ei varmasti koskaan osannut kuvitella joskus olevansa.

Tuollaiset käännössopimusluvut ovat niin hurjia, että niitä on käytännössä liki mahdoton hahmottaa mitenkään konkreettisesti. Kun kysyin Shannonilta, onko hänellä paineita, hänen kasvojensa yli kulki varjo ja hän vastasi: ”On kyllä.” Mietin, että vaikka tuollainen tilanne on esikoiskirjailijalle tietenkin unelmien täyttymys, niin samalla se on myös yllättävän vaikea paikka. Miten kirjoittaa paineen alla? Miten pysyä uskollisena itselleen ja omalle kirjoittamiselleen? Miten vetää rajat siihen, millä tavoin on näkyvillä ja millä ei? Miten suhtautua siihen, jos tulevaisuudessa tilanne onkin toisenlainen, käännössopimusluvut pienempiä, huomio vähäisempää? Käykö helposti niin, että kirjoittamisen merkityksellisyys ja motivaatio tulee ulkoapäin, muiden antamasta arvostuksesta ja taloudellisesta menestyksestä?

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kaksitoista vuotta esikoisromaanini ilmestymisestä. Ennen Lumikki-trilogiaa olen ehtinyt kirjoittaa kymmenen nuortenromaania ja tehdä paljon muitakin kirjallisuudenalan töitä. On ollut aikoja, jolloin kirjojen kirjoittaminen on tuntunut vähän siltä kuin olisi huutanut pimeään metsään, josta ei kukaan tai mikään vastaa. Silloin olen käynyt itseni kanssa keskusteluja siitä, onko tässä hommassa mitään järkeä. Ne ovat olleet keskusteluja, joita en olisi voinut ikinä kuvitella käyväni, sillä 9-vuotiaasta saakka olen halunnut kirjailijaksi eikä minulla ole ollut elämässäni mitään yhtä suurta unelmaa. Kaikkien sisäisten keskustelujeni jälkeen päädyin siihen, että järkeä tai ei, tämä on silti sitä, mitä tahdon tehdä. Tahdon kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa sellaisia kirjoja, joiden kirjoittaminen tuntuu minusta itsestäni mielekkäältä ja merkitykselliseltä ja kiinnostavalta. Mikään muu ei ole loppujen lopuksi niin tärkeää. Tuntuu keskeiseltä muistaa se nytkin, kun ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kaiku vastaisi. Se vastaa 42 maasta.

Uskon, että on vain hyvä, kun on nähnyt kirjailijaelämää yli vuosikymmenen verran. Se tuo perspektiiviä asioihin ja saa ymmärtämään, että elän tällä hetkellä oikeasti keskellä jotain hurjaa ja hienoa. Se tuo kiitollisuutta ja onnea ja saa silti jalat pysymään maassa. Tämä tapahtuu todella, ja tämä tapahtuu minulle.

Salla Simukka