Keväthetkiä kukkaistaakan alla
Ajattelin lainata tämän kolumnin aloitukseksi japanilaista runoa; viileän surumielisiä sanoja pudonneiden kirsikankukkien punasta puutarhan käytävällä.
Syy haaveeseen on selvä: haipuva kevät työhuoneeni ikkunan alla, kiirehtivät päivät, joista ei saa kylläkseen. Japanilaiset runoilijat ovat kyenneet tavoittamaan vuodenaikojen herkimmätkin häivähdykset ja aivan erityisesti kevään katoavaisuuden, joka on täynnä onnea ja melankoliaa.
Mutta toukokuun viimeisen päivän aamuna, kun kuljin koiran kanssa talomme päädyssä, missä lemmikit ja orvokit kukoistavat pienillä kasvimailla, muistin äkkiä Larin-Kyöstin runon Suvisia suruja. Näin se alkaa: ”Maantien vartta mä vaellan / ja kaunis on luomakunta / töllin töyräillä yrtit tuoksuu / ja sataa kukkaislunta”.
Muutamilla sanoilla on luonnosteltu yksi suomalaisen perinteen keskeisistä tilanteista: kulkuri ihailemassa katoavaista kauneutta. Säkeet keräävät ympärilleen myös sen, mitä ei lausuta ääneen mutta minkä lukijan elämänkokemus täydentää: kokonaisen pienoiskertomuksen töllin asukkaista. Vaimosta, joka perusti tuoksuvan yrttimaan, ja miehestä, joka istutti omenapuun varistamaan kukkaislunta. Ja talvesta, jonka ankaruus kuultaa keväisten kuvien takaa armottomana. Mutta kylmä voi hetkeksi unohtua, kun päivä paistaa hempeimmillään ja käki kukkuu sinisessä salossa.
Tämän takia me luemme. Jotta tajuntamme yhtyisi jonkun toisen tajuntaan ja omat mielikuvamme hedelmöityisivät liittyessään yhteen uusien kuvien kanssa. Runous on siinä aivan voittamaton laji. Larin-Kyösti on ollut kuolleena jo kohta seitsemänkymmentä vuotta, mutta hänen hilpeät, haikeat, elämänvoimaa uhkuvat runonsa puhuttelevat meitä yhä.
Larin-Kyösti ei ollut pelkästään suven ja onnen poika vaan myös suurten surujen mies. Vapaan kirjoittajan elämä on ollut ja on yhä monella tapaa samanlaista kuin kulkureilla. On lähdettävä aina uusille teille, välillä tuuleen ja tuiskuun, välillä sakeaan sumuun, mutta joskus myös ihanaan kevätaamuun, jossa kaikki aukeaa tuoreena ja jossa elämää katsoo uudestaan ensikertalaisen silmin. Ei ole omana kartanoa, ei edes tölliä, mutta luomakunnan kauneus kuuluu kaikille.
Ja on kirjoittajan elämässä yhtymäkohdat myös töllin torpparin vaiheisiin. Kovan työn ja huolen pitkät puhteet vaihtelevat hillittömien riemunhetkien kanssa ennustamatta. Suuri osa kirjailijoista ahkeroi talven ja saa käsikirjoituksen valmiiksi kevään korvalla. Jonakin toukokuun päivänä tulee se hetki, jolloin saattaa kulkea pitkin katua tai kylänraittia takki auki, silmiä kovassa kevätvalossa siristellen. Mitä vanhempi kirjailija, sitä syvemmät jäljet menneistä talvista hänessä on. Mutta tuolla hetkellä ei ole muuta kuin voiton ja voiman tunne ja riemu loppuun saatetusta työstä; nopea, kiivas kukoistus.
Kirjoittaja tarvitsee lukijoitaan niin kuin omenapuut mehiläisiä. Niinä keväinä kun mehiläiset jäävät tulematta, sato jää pieneksi. Mutta puut kukkivat kuitenkin, ja varistavat terälehtensä hiekkateille ja ryytimaille. Puu ei tiedä, millainen vuosi on tulossa. Se vain kukkii – se on sen tehtävä. Eikä se tuoksuvaa kuohua kannatellessaan sure tulevaa.
”Huomisen huoli nyt sydäntä painaa / kuin viimesyksyinen lehti, / suuressa saatossa suviset keijut / jo sydämeni tarhaan ehti.” Niin runoili Larin-Kyösti, vaeltaja Suomen lyhyessä kesässä.
Sirpa Kähkönen