Tuleville sukupolville

Koulut ovat alkaneet kesäisessä säässä ja 60 000 lasta on avannut oven uuteen elämänvaiheeseen. Nämä kymmenettuhannet rautahampaita kasvattavat, pituutta venyvät ja maailmaan uteliaasti suhtautuvat ihmiset ovat yhteiskuntamme kallein voimavara. Meille kirjailijoille he edustavat toivon elementtiä.

Kun kirjailija Volter Kilveltä kysyttiin 1930-luvulla, kenelle hän kirjoittaa romaaniaan, hän vastasi: ”Tuleville suomalaisille lukijapolville.” Kilven Alastalon salissa -romaani ilmestyi vuonna 1933 ja on sen jälkeen tavoittanut yhä uusia lukijoita ja pysynyt suomalaisten klassikkojen joukossa. Vuonna 1992 se valittiin maamme parhaaksi itsenäisyyden ajan romaaniksi. Kukaan ei voi ennustaa tulevia, mutta monia taiteilijoita tukee ajatus siitä, että teosten elinkaari voi ulottua paljonkin tekijän elämää pidemmälle. Taide kurkottaa luonnostaan tulevaan; etsii sitä, mitä ei ole olemassa, ja tunnustelee sitä, mikä voisi olla.

Tämän vuoksi on sykähdyttävää nähdä ekaluokkalaisten kulkevan kouluun. Jo aivan pian he ottavat maailman haltuunsa. Me emme voi tietää, mitkä asiat muodostuvat tärkeiksi heidän aikuisuudessaan – voimme toimia vain tässä ja nyt, välittää heille niitä asioita, joita itse pidämme merkityksellisinä. Lukutaito on yksi yleismaailmallisista perusoikeuksista, jonka toteutuminen turvaa yhteiskunnallista tasa-arvoa ja kehitystä. Lukutaidon opettaminen kaikille lapsille sukupuoleen ja perheen varallisuuteen katsomatta on yksi suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä arvoja, josta vallitsee laaja yksimielisyys.

Lukutaito on paitsi yhteiskunnallinen väline, keino tulla täysivaltaiseksi jäseneksi yhteisössä, jonka viestintä suurelta osin on kirjallista, myös avain taiteen maailmaan. Lukemisella on aineeton ja intressitön ulottuvuutensa – sitä ei voida kuvailla pelkästään konkreettisen hyödyn termein. Lukeva ihminen kerää itselleen yksityistä ihmisyyden pääomaa.

Varhaiskasvatus on tärkeää sen vuoksi, että opettaja voi sytyttää lapsissa elinikäisen kiinnostuksen taidetta kohtaan. Saman innostuksen kipinän voivat antaa myös vanhemmat. Ei tarvita kalliita sijoituksia; tärkeintä on havaita lapsen luontainen kyky liikkua kahden maailman välillä. Lapsi on mielikuvitusmaailman asukas mutta samalla pyrkimässä osaksi aikuisten todellisuutta.

Lapsen kanssa voi keskustella teosten sisällöistä. Lapselta voi kysyä samoja kysymyksiä, joita aikuinen itsekin tekee teoksia pohtiessaan: miksi, miten, kuka, missä, milloin? Voi terästää lapsen lukutaitoa kysymällä, huomasiko tämä jonkin yksityiskohdan ja mitä se mahtoi merkitä. Jos aikuinen malttaa laskeutua korkeuksistaan ja pidättäytyy vastaamasta lapsen puolesta, hän saa yllättyä lapsen havaintojen syvyydestä, selkeydestä ja filosofisuudesta. Tällainen keskusteleminen on lapselle hyvin mieluisaa, koska hänet siinä otetaan täysivaltaiseksi ajattelukumppaniksi. Tällaisen onnen olen itse saanut kokea ukkini kanssa; hänestä ei ollut mitenkään kummallista lukea Seitsemää veljestä leikki-ikäiselle.

Jos aikuinen suostuu hyväksymään, että mielikuvitusmaailma on lapselle tosi ja tärkeä, lapsi voi vapautua suuresta huolesta. Kasvaminen ei merkitsekään fantasian riemun hylkäämistä. Taide on leikin vastine aikuisen elämässä.

Lapsi tietää usein asioita, jotka me olemme jo unohtaneet. Hän tietää millaista on olla pieni ja toisten armoilla. Hän osaa lukea meitä, niin sanoja kuin sanattomuuttammekin. Me ohitamme lapset usein, koska heillä ei ole valtaa eikä voimaa. Mutta jos katsomme heitä tarkkaan, näemme tulevaisuuden idullaan.

Sirpa Kähkönen