Kaj Korkea-aho -

Credo

Olipa kerran peltoja, kirkkoja, rukoushuoneita ja kirjasto. Lapsena rukoilin ja luin.

Nuori Kaj tunsi itsensä usein oudoksi linnuksi, mutta kirjastossa hän ei ollut koskaan yksin. Kirjastossa oli tilaa kaikenlaisille ajatuksille. Kirjasto oli vilisevä suurkaupunki syrjäisen idyllin keskellä.

Se ei koskaan vaatinut, nuhdellut eikä määräillyt. Uskonto sen sijaan noudatti yksiselitteistä järjestystä. Valmiita vastauksia tarjoileva maailmankuva oli juuri sitä, mitä varttuva nuori kaipasi. Herätysliike vei Kajn mukanaan. Sanoma oli ehdoton: on olemassa oikea ja väärä, hyvä ja paha, kyllä ja ei, muttei mitään siltä väliltä. Kaj vetäytyi ystävineen rukoushuoneisiin ja lupasi pitäytyä yhdessä ainoassa totuudessa – Raamatun sanassa.

Paljon kirjastossa viihtyneenä Kaj tiesi, että saarnaajat olivat oikeassa maallisen kirjallisuuden vaarallisuudesta. Hän tiesi, että kirjallisuus voi horjuttaa luottamusta elämän mustavalkoisuuteen. Kirjallisuushan ei lainkaan tukenut ajatusta yhdestä ainoasta totuudesta. Kirjojen kautta näyttäytyvä maailma oli suurempi ja huomattavasti monimutkaisempi kuin Pohjois-Pohjanmaa.

Vuodet vierivät ja pelko kasvoi mielikuvituksen mukana. Jokin tuntui kuitenkin kaihertavan mieltä. Kirjaston tarjoama maailmankuva kesti kriittisimmänkin tarkastelun. Usko sen sijaan näytti vakuuttavan vain, jos sen perinpohjaista tutkiskelua vältettiin.

Kaj koki tämän pelottavana. Mitä hän voisi menettää, jos jatkaisi kirjastossa käymistä ja sen tarjontaan tutustumista? Uskonsa? Ystävänsä? Yhteisönsä? Mielenterveytensä? Miten voisi osata elää, jos kysymyksiin oikeasta, väärästä, kärsimyksestä, elämästä ja kuolemasta ei löytyisikään yksiselitteisiä vastauksia? Usko oli keidas. Kirjasto edusti vastuuta. Usko oli köysi, johon takertua myrskyssä. Kirjasto oli itse myrsky.

Kaj teki valintansa. Elämänmullistuksen keskellä hänen johtotähtenään loisti yksi kristinuskon tärkeimmistä hyveistä: rehellisyys. Oli oltava rehellinen itseä ja toisia kohtaan, elämää kohtaan, omaa epävarmuutta ja pelkoa kohtaan. Hän valitsi kirjallisuuden.

Me tarvitsemme kirjastoa, sillä se kuvastaa maailmaamme ja elämän koko kirjoa: riveittäin tarinoita, ajatuksia, kokemuksia, arvoituksia ja vaikuttavia kytköksiä.

Kirjasto seisoo kaupungin tai kirkonkylän keskellä ilman torneja ja pauhaavia kelloja. Se ei saarnaa eikä useinkaan anna yksinkertaisia vastauksia, mutta esittää sitäkin enemmän kysymyksiä. Kirjaston hiljaisuus ottaa jokaisen vastaan sellaisenaan, ilman ennakkoluuloja, fobioita, syrjintää tai vaatimuksia. Kirjahyllyt ovat sen liturgia, ja moninaiset ovat sen sanoman merkitykset. Lukeminen on sen rukous. Suomalaiset ovat sen seurakunta. Lukemalla voimme oppia tuntemaan itseämme ja toisiamme, lievittää sisäistä yksinäisyyden tunnettamme ja suojautua omalta pienuudeltamme. Kirjasto rikastuttaa, muuttaa ja pelastaa ihmisiä – minä olen yksi niistä ihmisistä. Tämä on todistukseni.

Kaj Korkea-aho