Kaj Korkea-aho -

Loppu hyvin

Kohtasin tuohtuneen lukijan. Hän oli saanut romaanini syntymäpäivälahjaksi, lukenut viimeisen sivun ja päättänyt sen perusteella jättää kirjan lukematta. Minä tietysti järkytyin ja olisin halunnut pitää kunnon nuhdesaarnan, mutta naisen katse oli muuttunut sen verran ärtyneeksi, etten uskaltanut. Hän oli nimittäin silmäillyt kirjastossa myös erään toisen romaanini viimeisen sivun ja hylännyt tämänkin saman tien. ”En viitsi alkaa lukea, jos loppu on huono”, nainen totesi. ”Kirjoittaisit jotakin, mikä loppuu hyvin.” Kun sitten rauhallisesti tiedustelin, mitä hän pitää hyvänä loppuna, sain vastaukseksi kummastuneen katseen, jonka saattoi tulkita monella tapaa. Minusta katse oli selvästi syyttävä ja jäi loppupäiväksi vaivaamaan mieltäni. Sinunhan se pitäisi tietää, hänen katseensa tuntui sanovan.

Niinhän minun kirjailijana pitäisi. Silti minulla ei ole siitä aavistustakaan. Teoreettisesti ajatellen hyvän loppuratkaisun tulisi solmia tai ainakin punoa juonen säikeet yhteen tyydyttävällä ja mieluiten hieman yllättävälläkin tavalla. Painopisteen pitäisi olla kirjan pääkonfliktissa ja sen ratkaisussa, ja päähenkilöiden on oltava aktiivisesti osallisina tapahtumien kulussa. Lukijan täytyy tuntea saavansa vastauksia kysymyksiinsä, mutta hänelle on jäätävä myös pohdittavaa. Kaiken tämän lisäksi lopetus voi parhaassa tapauksessa antaa koko tarinalle merkityksen ja oikeutuksen.

Uskottavakin sen pitää olla. On huomattavasti helpompaa kuulla lopun olevan huono ihmiseltä, joka ei ole kirjaa lukenut, kuin saada palautetta tarinan teennäisestä lopusta ihmiseltä, joka on lukenut kirjan läpi kannesta kanteen.

Useimmiten kirjoittaminen on kirjailijalle intuitiivista ja etsiskelevää, joten lopetuksen rakentaminen teoreettisen viitekehyksen mukaan ei tule kysymykseen. Kirjoittaessani en itsekään halua tietää liian varhain (enkä myöskään liian myöhään), miten tarina päättyy. Parhaassa tapauksessa voin antaa juonen kehkeytyä niin sanotusti omalla painollaan. Kirjoitusprosessin viimeistelee se selittämätön ilmiö, kun säikeet alkavat yhtäkkiä punoutua itsestään yhteen ja muodostavat aivan uudenlaisen, odottamattoman kuvion.

Pettyneelle lukijalle tuskin kuitenkaan kannattaa alkaa puhua taikuudesta tai puolustella, ettei kirjailijalla aina ole sananvaltaa omassa tekstissään. Turhaa lienee myös selittää, että tietenkin teen sitkeästi työtä jokaisen kirjani parissa, kunnes itse koen, että kokonaisuus on viimeistä riviä myöten kunnossa. Loppujen lopuksi on mahdotonta miellyttää kaikkia lukijoita.

Hyvä vinkki tekstin lopetuksen kirjoittamiseen on palata tarinan alkuun ja ratkaista joku siellä esitelty konflikti. Tyytymätön lukija oli kotoisin kotikunnastani Pohjanmaalta, ja muutamia päiviä tapaamisemme jälkeen tajusin, että murteellamme ”hyvä loppu” voi tarkoittaa myös ”onnellista loppua”. Heti tuli helpompi olla. Pelkkiä onnellisia loppuja toivovat lukijat on vielä vaikeampi ottaa vakavasti kuin ne, jotka lukevat kirjasta ensimmäiseksi viimeisen sivun.

Kaj Korkea-aho