Miten voitin pelkoni kirjamessuja kohtaan

Aika monet arkipäivän peloista ovat kuin kristillisdemokraattien käsitys avioliitosta – ne romahtavat joutuessaan tekemisiin todellisuuden kanssa. Itse onnistuin esimerkiksi voittamaan lentopelkoni vanhan kunnon tilastotieteen avulla. Joku oli laskenut hienosti, että ihmisen pitäisi lentää vuorokauden ympäri noin 80 vuoden ajan, ennen kuin riski lento-onnettomuuteen joutumisesta kasvaisi merkittäväksi.

On toki myös pelkoja, joita on vaikeampi ajatella järjellä ja jotka voivat saada ihmisen välttelemään huomattavasti tärkeämpiä asioita kuin lentomatkoja. Tänä syksynä tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä, kun esiinnyin ensimmäistä kertaa Helsingin Kirjamessuilla. Ensimmäinen romaanini oli juuri ilmestynyt, ja minulla oli paljon mietittävää: arvostelut, perheenjäsenten mielipiteet, tekemättä jääneet muutokset… Kaikkein eniten pelotti kuitenkin esiintyminen.

Yhtenä Suomen 50 000 änkyttäjästä olin koko elämäni ajan pyrkinyt aina välttämään puhumista niin pitkälle kuin mahdollista. Lähetin sähköpostia soittamisen sijaan, jätin väliin esitelmänpitoa sisältäviä yliopistokursseja enkä koskaan tilannut pizzaa (kebab on helpompi sanoa). Ehkä änkyttäminen on osasyy siihen, että ryhdyin kirjailijaksi. Vaikka olen usein vältellyt ihmisiä, minulla on ollut pakottava tarve ilmaista itseäni. Proosan ansiosta olen voinut sanoa sanottavani juuri niin täsmällisesti kuin olen halunnutkin – minkään estämättä ja muotoiluun panostaen.

Vaikka ei kärsisikään änkytyksestä, spontaanin ja karismaattisen puheen pitäminen messulavalla on melko lailla vastakohta sille, että kirjailijana pohdiskelee yksinään olemassaolon kipupisteitä. Lavalla moni kirjailija tuntee olonsa yhtä epämukavaksi kuin vaatteisiin puettu koira. Silti kirjailija yleensä toivoo, että mahdollisimman moni lukisi hänen kirjansa, ja messuilla esiintyminen on erinomainen tapa saavuttaa ihmisiä.

Niinpä nousin vapisevana ja lähes pahoinvoivana Edith Södergran -lavalle ja tein parhaani. Kuinkas kävikään? Änkytin niin paljon, että leukaa ja rintakehää alkoi särkeä. Yleisö kuitenkin kuunteli ja osoitti suosiotaan, ja nimikirjoituksen pyytäjiä riitti jälkeenpäin pieneksi jonoksi asti. Pelko sai kohdata todellisuuden, ja jo tuon ensimmäisen esiintymisen jälkeen se alkoi osoittaa merkkejä hellittämisestä ja häviämisestä.

Nyt kun takana on jo satoja esiintymisiä, en enää juurikaan jännitä lavalle nousemista enkä lähes koskaan änkytä niin, että se tuntuisi leukaperiä myöten. Olen myös oppinut arvostamaan kirjailijoiden keskusteluja yhä enemmän, mistä on kiittäminen Helsinki Litin, Vasa Littfestin ja Mariehamns Litteraturdagarin kaltaisia laadukkaita festivaaleja. On kuitenkin hienoa, että Helsingin Kirjamessuilla huomion keskipisteessä ovat kirjailijoiden sijaan kirjat. On inspiroivaa nähdä ihmisten kerääntyvän vuosi vuodelta yhteen kirjojen vuoksi. Hyvän asian tähden moni meistä työntääkin pelkonsa taka-alalle ja nousee lavalle, vaikka olisi siellä yhtä kotonaan kuin koira vaatteissa. Kaikesta huolimatta me tiedämme, että kirja voi muuttaa ihmisen elämän – oli kyseessä sitten lukija, kirjailija tai kristillisdemokraatti.

Kaj Korkea-aho