Jari Tervo -

Elämä on osa kirjallisuutta

Kirjoitin nuorena ja alustavasti keski-ikäisenä miehenä sarjan Rovaniemi-kirjoja. Ne kertoivat monialaluusereista, jotka eivät koskaan välttyneet tuomiolta.

Rovaniemen jälkeen ryhdyin kirjoittamaan Suomen ja Venäjän historiasta ja isoista rikollisista. He välttivät aina tuomion, ellei lasketa mahdollista historian tuomiota, jota he eivät enää olleet kuulemassa eivätkä kärsimässä.

Rovaniemen ja historian rikolliset erosivat toisistaan sekä laadussa että määrässä. Kun tappaa yhden, saa pahan maineen ja kahdeksan vuotta linnaa. Kun tappaa miljoonan, pääsee kiistellyksi suurmieheksi. Yksikään omaa kansaansa ja muita kansoja lahdannut 1900-luvun tyranni ei ole jäänyt vaille länsimaisen älymystön ihailua ja kannatusta. Intellektuellit päätyvät usein viidenkymmenen työhuoneella ja kirjastossa vietetyn vuoden jälkeen palvomaan toiminnan miehiä.

Entä onko tätä kuvaamaani Rovaniemeä, älymystön kammoaman nuhjuisen pienrikollistoiminnan keidasta, koskaan ollut olemassa muualla kuin päässäni? Olisinko kirjoittanut samat kirjat, mutta muualle sijoitettuina, jos isäni olisi Rovaniemen sijaan toiminut maalarina ja myöhemmin maalausyrittäjänä Riihimäellä? Ja tavannut äitini paikallisissa tansseissa?

Kreikkalaisen historioitsijan Herodotoksen mukaan me emme luo olosuhteita, vaan olosuhteet luovat meidät. Jos tuohon ajatukseen laittaa meidän paikalle ihmisen, mennään metsään. ”Ihminen ei luo olosuhteita, vaan olosuhteet luovat ihmisen.” Noin se ei voi olla, ellei olosuhteilla tarkoiteta pelkkää luontoa. Kyllä suomalainen yhteiskunta on ihmisen luoma, suurelta osin jopa suomalaisen ihmisen luoma, oli ainakin silloin 1990-luvulla, kun ryhdyin suomalaisen yhteiskunnan rovaniemeläisestä ilmenemismuodosta kirjoittamaan.

”Ihminen luo olosuhteet, mutta olosuhteet luovat ihmisen.” Tämä kuulostaa jo hyvältä, tosin ehkä vain sen vuoksi, että siltä paradoksit kuulostavat.

Itse asiassa Herodotoksen ajatus on sitaatin sitaatti. Näin väitti Herodotoksen lausuneen psykiatri Niles Crane amerikkalaisessa Frasier-komediasarjassa, ja häneltä minä lauseen nappasin. Psykiatrilla ei ollut kyllä mitään syytä valehdella.

Mitäpä jos synnyinpaikkani ja varhaisvuosieni asuinpaikka olisi muutettu Riihimäeksi, mitä siitä olisi seurannut varhaistuotannolleni? Rovaniemellä isä pyöritti pientä maalausfirmaa ja palkkasi työntekijänsä kortistosta.

Maalasin isäni liikkeessa muutamana kesänä ja kun täytin tarpeeksi vuosia, pääsin ravintola Pistoon sammuttamaan janoani hikisen työviikon päätteeksi. Oluen äärellä selvisi, että jotkut isäni työntekijät olivat vapaalla vain hetken palatakseen takaisin vankilaan miettimään, miten viisasta on heittää tiiliskivi kioskin ikkunaan sadan metrin päässä poliisiasemasta valoisana kesäyönä. He olivat päässeet siviiliin siksi, että isäni oli taannut heille työpaikan, minkä vuoksi isääni pidettiin tolkun miehenä piireissä, joissa tolkku oli niukka hyödyke.

Piston roistot olivat hienoja luonteita, mutta käteistä heille ei voinut uskoa. He muistuttivat eurooppalaisia pankkiireja. Olin loistanut kouluni kilttinä tähtioppilaana, joten roistojen maailma räjäytti tajuntani. Siellä puhalsivat vapauden tuulet. Auton sai varastaa jos oli kiire. Ainahan ihmisellä kiire on.

Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän haluan keskustella kirjallisuudesta ja sitä enemmän kirjoittaa sitä. Kirjoittamista koskevat asiat ja väitteet on aina syytä yksinkertaistaa ja arkipäiväistää.

Ympäristön merkitys kirjailijan tuotannolle palautuu kirjailijan kannalta yksityiskohtien hankkimiseksi ja tutkimiseksi. Romaani imee valtavan määrän tietoa. Faktat on oltava kohdillaan, kun fiktiota kirjoittaa, ja tarkoitan nyt myös keksittyjä faktoja.

Synnyin- ja kasvuseutu näkyvät kirjailijan tuotannossa yksinkertaisesti siksi, että niistä hänellä on tarkkaa tietoa, joka näyttää romaanissa uskottavalta. Kun kirjailija ryhtyy kirjoittamaan, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa muuttuvat tutkimustyöksi vielä julkaisematonta kirjaa varten. Näin julmaa ja ihanaa tämä on.

Muistanko sen kesäisen päivän vuonna 1965 kun opettelin uimaan Kemijoessa ja nenä hörppäsi vettä, jossa haistoin joen pohjamudat ja niissä viilentelevät hauet ja kymmenien vuosien uppotukit ja koivun aivastuttavan siitepölyn? Muistan. Elin sen kirjoittaakseni siitä nyt.

Synnyinpaikastani riippumatta olisin kirjoittanut samat kirjat, mutta ne olisivat olleet erilaisia.

Jari Tervo