Jari Tervo -

Haanpää häätalossa

Säilytän Haanpään koottuja maalla. Kustantaja Touko Siltalan yllytyksestä luen joka kesä kertomuksen Rokulia ja viinaa. Siinä harmaalyyssinen mies oppii yhtä ja toista elämän sattumanvaraisuudesta.

Viime kesänä taivas antoi vettä ja Näsijärvi vain tikkuista lahnaa, joten päätin tarkistaa rokulin ja viinan lisäksi muutaman asian Pentti Haanpään romaanista Yhdeksän miehen saappaat. Haanpää kuvaa pitkäksi venyneen sotaretken synkistämiä miehiä kierrättämällä saappaita. Niistä tulee jatkosodan tunnuskuva. Ne aloittavat elämänsä mustaa hohtavassa putsissa, kärsivät luodin- ja kirveenraapaisusta, niitä paikkaillaan, kunnes ränsistyneet rohjot päätyvät vuotavina ojaa kaivavan sotamies Väinö Lehdon jalkoihin. Sotasaappaat luontuvat huonosti rauhan töihin.

Olen aina vieroksunut kirjailijan henkilökohtaisten elämänvaiheitten käyttämistä selityksenä hänen teoksilleen. Kirjasta löytyy kyllä kaikki tarvittava sen ymmärtämiseen, jos se on on kirjoitettu järkeen nojaten ja jos lukijaa on siunattu kirjoitetun sanan tajuamisen mahdollistavalla mekanismilla, hoksottimilla. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö kirjailijaelämäkerrat olisi kiinnostavaa kirjallisuutta.

Haanpää kirjoitti Yhdeksän miehen saappaita jatkosodan loppuvaiheissa ja sen päätyttyä. Kirja ilmestyi 1945, rauhan syttymisen vuonna. Nelikymppistä Haanpäätä ei lähetetty etulinjaan, mikä selviää Vesa Karosen ja Esko Viirretin toimittamasta Haanpään kirjeitten valikoimasta.

Samat kirjeet paljastavat, miten humalainen Haanpää riehui häätalossa, taltutettiin, vietiin putkaan ja rangaistiin myöhemmin arestilla. Haanpää kirjoittaa vaimolleen katuvaisen kirjeen, jossa hän myöntää juovansa liikaa viinaa. Hän oli nauttinut hapanta filmin katkeamiseen asti ja sohinut puukolla, ketään kuitenkaan vahingoittamatta. Kirjailija ihmettelee miten hän yleensä on vieraaseen häätaloon tunkenut, kun häntä, kuten vaimo hyvin tietää, ei tahdo millään saada kyläilemään edes tuttujen ja sukulaisten luona. Kirje värisee pahaa mieltä ja morkkista ja kerjää rivien välissä anteeksiantoa vaimolta, joka ei varsinaisesti kuulu tällä kännillä loukattujen joukkoon.

Kirjeessä lämmittää vanhan juopon oveluus. Julistauduttuaan suureksi syntiseksi Haanpää epäilee, että hänen möykkäämisensä jää kuitenkin viimeaikaisten tapahtumien varjoon. Kirje on päivätty kesäkuun yhdeksäntenä 1944. Viimeaikaisella tapahtumalla Haanpää viittaa Normandian maihinnousuun kolmea päivää aiemmin. Ihan totta: kyllä Normandian maihinnousu jättää varjoonsa yhden suomalaiskirjailijan törpöttelyn. Kirjeen kirjoittamispäivänä Neuvostoliitto aloitti Karjalan Kannaksella suurhyökkäyksen. Sekin saattoi pienentää monta muuta oheistapahtumaa.

Yhdeksän miehen saappaat on tunnelmaltaan pettynyt, turhautunut ja pessimistinen. Haanpään sanoin maailmassa vallitsee kolakka autius. Valoa siihen lankeaa sarkasmista. Se on aina elämän merkki. Näkyykö kirjassa kirjailijan julkinen munaus ja arestirangaistus? Aivan sama. Kirja kuvaa kuitenkin tappiollista sotaretkeä. Tarvitseeko siihen tunnelmaan etsiä syytä pullosta vai sodasta?

En lukenut Yhdeksän miehen saappaita kolmatta kertaa ottaakseni selvää näkyykö siinä kirjailijan hairahdus. Kahdella edellisellä lukukerralla minua oli häirinnyt kirjan loppupuolen kohtaus. Siinä saappaitten neljäs haltija, sotamies Ahven, tapaa saappaitten viimeisen haltijan, sotamies Väinö Lehdon. Se ei ole tietenkään ole tavatonta, edes fiktiottomassa arkielämässä.

Sotamies Ahven tunnistaa kuitenkin omat vanhat saappaansa niitten kärsimistä kolhuista. Se himmensi lukulumousta. Olisiko se vähän epätodennäköistä?

Kolmannella lukukerralla sotamies Ahvenen tarkkanäköisyys ei enää vaivannut. Miten se voisi vaivata? Sen jälkeen kun on suostunut uskomaan saappaitten vaellukseen jatkosodan pyörteissä.
”Haikeasti paloivat vähät tupakat.”

Jari Tervo