Leena Lehtolainen -

Kirjan kanssa kainaloon

Kurjinta lasten kasvamisessa on se, etteivät he enää halua kuunnella vanhempien lukemia iltasatuja. Pojilleni lukeminen oli ehdottomasti yksi äitinä olemisen hauskimmista osista, ja kaipaan edelleen yhteisiä lukuhetkiämme. Minulla oli tapana rauhoittaa vanhempaa poikaa laulamalla vauvalle kalevalaisia riimejä. Yksitoikkoisen melodian ja runomitan yhdistäminen toimi hyvin. Myöhemmin hän innostui Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalasta niin, että koko perheen piti näytellä kirjan hahmoja. Konttausikäinen pikkuveli sai Iku-Turson roolin.
Pikkuveljeä nimitettiin vuoden ikäisenä haanpääläisittäin Lukuhullu-Täkyksi, kun hän könysi sängylleni kirja kädessä ja vaati lukemaan niillä muutamilla sanoilla, jotka silloin osasi. Auta armias, jos tutussa tarinassa yritti muuttaa sanaakaan tai hypätä jonkun kohdan yli! Osaan edelleen ulkoa Tove Janssonin teoksen Kuinkas sitten kävikään, joka oli niin lasten kuin vanhempien suosikki ja jonka säkeitä perheessämme siteerataan edelleen.
Monet yhteisistä lukukokemuksistamme olivat myös oman lapsuuteni lempikirjoja, joihin oli ihanaa palata. Aina en osannut lukea kuulijoita tyydyttävästi, sillä toisinaan liikutuin kyyneliin. Poikani muistavat edelleen miten he eivät olleet saada tolkkua Astrid Lindgrenin Eemelin koottujen metkujen lumimyrskykohtauksesta, jossa Eemeli pelastaa Aatun hengen. En parkumiseltani kyennyt puhumaan. Eihän se ollut mikään surullinen kohta, he ihmettelivät.
Purjehdusreissuilla ääneen lukeminen jatkui senkin jälkeen, kun pojat siirtyivät itsenäiseen iltalukemiseen. Frank B. Gilbreth nuoremman ja Ernestine Gilbreth Careyn Tusinoittain halvemmalla oli lähes koitua kohtaloksemme kesällä 2004. Ylitimme lempeässä sivumyötäisessä Kihtiä ja vaihtelimme lukuvuoroja. Olin lapsena pitänyt omalaatuista suurperhettä kuvailevasta kirjasta kovasti, mutta aikuisena epäröin lukea sitä omille pojilleni, koska perheen kasvatusmenetelmät, muun muassa ruumiillinen kuritus ja lapsien nolaaminen, tuntuivat kyseenalaisilta. Pojat osasivat nauraa niille. Luimme niin keskittyneesti, ettemme huomanneet, kuinka moottorin potkuri irtosi. Vasta rantautuessamme huomasimme, ettei kone totellut ohjausta. Siitä selvittiin kirjasta opitulla gilbrethmäisellä järjestelmällisyydellä.
Usein väitetään, että lapsille on tärkeää lukea, sillä hyvä äidinkielen osaaminen helpottaa menestymistä koulussa. Moni opettajaystävistäni väittää tunnistavansa ekaluokkalaisista ne lapset, jotka on pienestä pitäen houkuteltu kirjojen pariin. Lukiessa lapsi pääsee samastumaan erilaisiin ihmisiin ja maailmoihin. Lukeminen on hidasta puuhaa. Lastenromaania ei lueta yhdessä illassa. Lapsi oppii keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä, taitoja, joita tässä maailmassa edelleen tarvitaan. Hän oppii myös tulkitsemaan vivahteita ja lukemaan rivien välistä. Luetun ymmärtämisen taito kun on vähintään yhtä tärkeää kuin lukutaito itse.
Miten sitten pärjäävät ne onnettomat, joille ei ole luettu ja joita ei ole ikinä viety edes kirjastoon? Miten vietellä heidät lukusille? Yksi keino saada nuoret lukemaan olisi tehdä hommasta aikuisten mielestä paheksuttavaa. Kouluaikanani takuuhitti lukemista kaihtavien poikien keskuudessa oli Nicky Cruzin Juokse poika, juokse, raaka ja kaunokirjallisesti vajavainen jenginuoresta, joka tulee uskoon. Opettajat kurtistelivat teokselle kulmiaan, mutta ajattelivat, että hyvä kun nuo lukevat edes jotakin.
Ihmiselle, joka ei itse osaa lukea, on helppo uskotella asioita. Mikael Agricola, kirjakielemme perustaja, oli sitä mieltä, että kansan tuli kyetä ymmärtämään Raamattua omalla kielellään ja hän laati myös ensimmäisen suomenkielisen aapisen. Agricola oli aikansa radikaali, ja toisinaan tuntuu siltä, että hänen kaltaistaan kaivattaisiin jälleen. Kapulakieli, jota kohtaamme lakitekstissä tai digiboksin asennusohjeissa ei auta ymmärtämään vaan pikemminkin hämärryttää ja johtaa harhaan. Kuka opettaa meitä lukemaan sanastoa, jonka ovat kääntäneet koneet tai koneiden avulla toimivat alipalkatut ihmiset? Me viestimme koko ajan, ja jos viestin lähettäjällä ja vastaanottajalla ei ole yhteistä kieltä, viesti ei välity.
Onko lapsille lukemisen hyödyllisyyttä edes tarpeen hehkuttaa? Eikö tärkeintä ole se, että lukeminen on hauskaa niin lapsesta kuin aikuisestakin? Hauskuus ei tarkoita pelkästään viihtymistä tai elämyksellisyyttä, vaan myös älyllistä mielihyvää. Se kuuluu jokaiselle lapselle.

Leena Lehtolainen