Leena Lehtolainen -

Elämäni kirjatrauma

Minulla oli vuosikymmeniä paha kirjatrauma. Sen aiheuttaman teoksen näkeminenkin hyllyssä herätti minussa ahdistusta, eikä ollut puhettakaan, että olisin voinut tarttua itse kirjaan.
Kyseessä oli Nikolai Gogolin Päällystakki, aiemmalta suomennosnimeltään Päällysviitta. Olin seitsemänvuotias, kun näin televisiosta siitä vuonna 1926 tehdyn mykkäelokuvaversion. Olin perheeni kanssa käymässä kummitätini luona Riihimäellä, aikuiset touhusivat muissa huoneissa aikuisten asioita ja lienevät ajatelleet, ettei venäläisen klassikon katselemisessa olisi lapselle mitään vaaraa. He olivat väärässä. Akaki Akakjevitšin epäoikeudenmukainen kohtalo oli pikkutytöstä niin musertava, etten halunnut edes ajatella sitä. Opiskeluaikana onnistuin kiertämään teoksen lukemisen, sillä valitsin Gogolin teoksista tentittäväksi Nenän. Saadakseni sen lainaan kotimaisen kirjallisuuden laitoksen hyllystä minun piti katsoa vieressä ollutta Päällystakkia. Melkein pyysin opiskelukaveriani hakemaan kirjan puolestani.
Kun muutin yhteen mieheni kanssa, kuului Päällystakki hänen kirjakokoelmaansa. En kehdannut heittää teosta pois, vaikka mieli teki. En kuitenkaan edes voinut katsoa sitä yhteisessä hyllyssämme. Edellisessä kodissamme venäjänkielinen kirjallisuus oli ylähyllyllä, jonne katseeni osui harvoin. Nykyisessä kirjastossamme Gogol on kuin ilkkuen juuri silmieni tasalla.
Jokunen vuosi sitten Päällystakki oli erään suuren lehden viikkoliitteen sarjakuvana. Vaikka arvostin piirtäjää kovasti, en voinut edes katsoa hänen piirrosjälkeään. Useimmiten jätin sarjakuvasivun avaamatta ja tunsin suurta helpotusta, kun sarjakuva päättyi. Ryhmäteatterin kehuttua näytelmäversiota en voinut ajatellakaan meneväni katsomaan. Aloin tajuta, että Päällystakkifobiani oli saavuttamassa naurettavia piirteitä. Asialle olisi tehtävä jotakin.
Viime syksynä lähdin esiintymismatkalle Pietariin. Otan mieluusti matkalukemiseksi kohteeseen sijoittuvaa kirjallisuutta. Mitäs Pietari-aiheista hyllystämme löytyisi? Silmäni osuivat Päällystakkiin. Olisiko nyt viimein aika tarttua pelkoon ja selättää se? Pelkkä laitoksen käteen ottaminen sai sydämen hakkaamaan ja huonon olon nousemaan kurkkuun. Päätin, etten saa ottaa yhden yön yli kestävälle työmatkalleni mukaan mitään muuta lukemista. Osan junamatkasta aioin joka tapauksessa tehdä töitä.
Aloitin lukemisen Kouvolan kohdalla. Melkein teki mieli tilata lasillinen viiniä rohkaisuksi, mutta minulla oli vielä illalla esiintyminen. Lupasin itselleni, että saan keskeyttää jos alkaa tuntua sietämättömältä. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä Päällystakki lumosi minut. Luin sitä lumoutuneena myös hotellihuoneen kylpyhuoneessa ennen nukkumaanmenoa. En nähnyt painajaisia. Paluumatkalla etsin Pietarin kartasta paikkoja, joissa Akaki Akakjevitš kummitteli päällystakkeja kähveltämässä.
Minulla oli mielikuva surullisesta ja äärimmäisen epäoikeudenmukaisesti päättyvästä tarinasta. On se sitäkin. Päällystakki on välillä myös hykerryttävän hauska. Lapselle sen huumori vain oli jäänyt välittymättä, ehkä osasyy siihen oli mykkäelokuvan ajoittainen ylinäytteleminen.
Vaikka Päällysviitta sijoittuu 1840-luvulle, on sen ajankuva edelleen pirullisen osuva. Kullakin meistä on päällystakkimme, joiden mukaan arvotamme ihmisiä, ja päällystakkiharhalla meille kaupitellaan täysin järjettömiä tuotteita. Tittelit ovat edelleen tärkeitä, vaikka nimineuvoksien sijasta ihmisille annetaan mitä kummallisimpia etuliitteitä.
Ei ihme, että Päällystakki kuuluu edelleen etälukioiden opetusohjelmaan. Teos on kiitollista analysoitavaa kirjallisuudenopiskelijoille ja taipuisaa muokattavaa muihin taidemuotoihin. Nyt menisin mieluusti katsomaan siitä teatteriversion. Seitsemänvuotiaalle en sitä silti suosittelisi.
Traumaattisen suhteeni takia Päällystakki on yksi elämäni tärkeimmistä kirjoista. En yleensä karta kirjoja, jotka herättävät minussa tunteita, vaan pikemminkin nautin eniten niistä, jotka ravistelevat, hyvässä tai huonossa mielessä. Vaikka olen lukijana avaramielinen kirjallisuuden suurkuluttaja, on minulla silti omat ennakkoluuloni. Päällysviitta saa lopun elämäni muistuttaa minua siitä, miten turhia ne joskus voivat olla.

Leena Lehtolainen