Leena Lehtolainen -

Kirjailijakouluja

Minulta kysytään usein, minkälaisia neuvoja antaisin kirjailijaksi aikovalle nuorelle. En ole keksinyt mitään viisasten kiveä, vaan vastaan samoin kuin useat kollegani: lue laajasti ja ennakkoluulottomasti ja kirjoita paljon, jotta löydät omat ilmaisutapasi.

Yksi tärkeimmistä kirjailijakouluistani oli kirjastolaitos. Vaikka lapsuudenkotiini hankittiin runsaasti kirjoja, aloittelevan kirjanarkomaanin lukuhimoa ei pystynyt tyydyttämään vain niillä. Luin käytännössä koko Outokummun silloisen kauppalan kirjaston lasten- ja nuortenkirjaosaston, vain jokunen poikalukijoille suunnattu sissitaistelukuvaus taisi jäädä väliin. Aikuistenosaston kirjoja ahmin hieman valikoivammin, mutta silti kokeilunhaluisena. Teinivuosina löysin ystäviä, joiden kanssa kirjoista saattoi keskustella.

Hakeuduin opiskelemaan kirjallisuutta, mutta se ei sinänsä kouluttanut kirjailijaksi vaan kirjallisuudentutkijaksi. Silti teoreettisista opinnoista oli hyötyä, olihan osa opiskelua kaunokirjallisten tekstien lukemista ja analysointia. Opiskeluvuosinani en millään olisi halunnut paljastaa, että olin jo kouluaikoinani julkaissut kaksi nuortenkirjaa, niin vähäpätöisiltä yritelmäni tuntuivat klassikoiden rinnalla. Kirjoittamatta en kuitenkaan osannut olla, vaikken kuulunut niihin jotka yliopiston kuppilassa julistivat olevansa kirjoittamassa maailmoja mullistavaa esikoisromaania.

Kirjailijan ammattiin ei ole yhtä tai kahta oikeaa tietä. Vielä viime vuosituhannen lopulla jopa jotkut kirjallisuuden ammattilaiset olivat sitä mieltä, että kirjoittajakoulutus olisi jotenkin pahasta, koska se tuhoaa kirjoittajan oman äänen. Olen tästä eri mieltä: jos oma ääni on riittävän vahva, ei se häviä koulutuksen myötä, vaan päinvastoin vahvistuu. Onneksi nämä ajatukset eivät ole estäneet kirjoittajakoulutuksen kehittymistä. Monille kursseille ja kirjoittajalinjoille hakee paljon enemmän ihmisiä, kuin niille pystytään ottamaan. Ei kuitenkaan ole olemassa tutkintoa, jonka hankittuaan voisi olla varma, että voi elättää itsensä kirjailijana loppuelämänsä. Oikotietä ammattilaiseksi ei ole.

Kirjailijaksi aikovan pitää elää kirjailijan elämä, julisti Erno Paasilinna, mutta kukaan ei tunnu tietävän, mitä määritelmä tarkoittaa. Minua kummastuttaa se kiukku, jolla usein suhtaudutaan jollain muulla elämänalalla tutuksi tulleihin esikoiskirjailijoihin. Miksi näyttelijä, muusikko tai urheilija ei saisi myös kirjoittaa? Poliittisista broilereista puhutaan halveksivasti, miksi sitten esikoiskirjailijan olisi pitänyt viettää koko elämänsä kirjoituskammiossa vailla muuta elämänkokemusta?

Yksi katkeruuden syy on se, että valmiiksi tunnetun ihmisen on helppo herättää median kiinnostus. Kun kirjoja julkaistaan vuosittain tuhansia, taistelu näkyvyydestä on kova. Mutta ei kirjailijanuraa voi rakentaa pelkän mediapersoonan ympärille. En neuvoisi kirjailijanalkua keskittymään mediaseksikkääseen markkinapakettiin, vaan kirjan sisältöön ja laatuun. Mutta jos kirjailijaksi ei ole oikotietä, ei ammattiin ole väärääkään polkua. Esikoiskirjailija voi yhtä hyvin olla teini tai kahdeksankymppinen, ruokakaupan kassa tai lentokapteeni.

Miksi ihmeessä moni haluaa ammattiin, jonka tuotoilla elää maassamme vain muutama kourallinen ihmisiä ja joka on pätkätyötä kaikkein puhtaimmillaan? Vain muutamalla suomalaiskirjailijalla lienee kerralla sopimus useammasta kuin yhdestä julkaistavasta kirjasta, ja moni kokenutkin tekijä joutuu kerta toisensa jälkeen pelkäämään, ylittääkö hänen teoksensa julkaisukynnyksen. Riman yli ponnistettuaan saa jännittää vastaanottoa ja sitä, saako koskaan seuraavaa teosta kirjoitettua.

Kun pääsen kirjoittamisen vauhtiin, en enää ihmettele, miksi joku toinenkin haluaa tehdä samaa työtä. Kirjoittaminen on ajoin piinallista ja pelottavaa, mutta sitä ei kuitenkaan voi olla tekemättä. Kirjoittaisin – tai ainakin punoisin tarinoita mielessäni – vaikkei kukaan haluaisi julkaista niitä. Minulle parhaita hetkiä kirjailijantyössä ovat ne, kun teksti kulkee ja yhä uusia ideoita, niin aiheita kuin ilmaisuja, tulvii päähän. On kerta toisensa jälkeen upea saada uuden kirjan ensikappale käsiinsä. Ja kun huomaan, että lukija on saanut irti tekstistäni jotain itselleen merkityksellistä, tulen onnelliseksi. Kirjoittaminen on kommunikaatiota, ja olen kiitollinen niille kollegoilleni, jotka antavat minulle puhuttelevaa luettavaa. Koen kirjailijana myös kuljettavani sanojen viestiä eteenpäin.
Ehkä tämän tekstin lukee tuleva esikoiskirjailija, joka nappaa viestikapulan minulta. En nimittäin usko kirjallisuuden kuolemaan. Meitä sanojen lumoissa olevia riittää edelleen.

Leena Lehtolainen