Sonetit ja ruumiin kiihtymys

Kirjoitin edellisessä kolumnissani siitä, miten lukemalla ihminen kerää itselleen aineetonta pääomaa. Tästä ajatuksesta on keskeisesti kysymys myös John Williamsin romaanissa Stoner, joka on Suomessakin herättänyt huomiota ja saanut erinomaiset arvostelut.
Romaani kertoo Stonerista, miehestä, joka löytää elämälleen suunnan ja sisällön mentyään yliopistossa kirjallisuuden luennolle. Hän on tullut köyhältä maatilalta opiskelemaan maataloutta – opintojen rahoittaminen on suuri ponnistus hänen vanhemmilleen ja myös hänelle itselleen. Vanhemmat odottavat poikaa kotiin; tarkoitus on, että poika ryhtyisi uupuneiden vanhempiensa työn jatkajaksi modernein maatalouden keinoin.
Mutta poika kokeekin käänteentekevän hetken rutiininomaisella luennolla. Shakespearen sonetin kuultuaan hän tulee tietoiseksi elämästä itsessään, herää turtumuksesta henkiin. Kamppailujen kautta hänestä tulee yliopistotutkija ja kirjallisuuden rakastaja ja hän kirjoittaa itsekin kirjan.
Stoner ei ole perinteinen onnellinen tarina. Sen päähenkilö on surullinen ja epäonnistunutkin. Ja kuitenkin teoksen lukee halukkaasti, toiveikkaana, sydämellä ja aivoilla. Teokseen tuntuu uuttuneen kirjoja rakastavan ihmisen elämän ydinmehu. Keskeisenä kysymyksenä on se, mitä jää jäljelle elämästä, joka on käytetty aineettomien asioiden parissa. Mihin kaikki se katoaa, jota ihminen lukijana kokoaa aivoihinsa ja hengen sfääriinsä?
Kirjailija John Williams koki jääneensä syrjäraiteelle eikä antanut uralleen suurta merkitystä, koska hänen teoksensa eivät juuri tuottaneet rahaa sen enempää hänelle itselleen kuin kustantajallekaan. Stoner-romaanin lopussa päähenkilö kokee, että hänen kirjoittamansa teos on unohdettu ja tarkoitukseton. Silti hän pitää kysymystä kirjan merkityksestä arvottomana. Ainoastaan kirjat ovat hänen lähellään, kun hänen elämänsä sammuu; kaikki ne joiden parissa hän tosimman elämänsä vietti.
Maailmanmaine tuli kirjailija Williamsin osaksi vasta kuoleman jälkeen. Mutta maine tai maineettomuus ei ole olennaista. Se joka on havahtunut kirjallisuuteen – joka on kokenut, miten sonetti, romaani, haiku tai essee herättää ihmisen elämään ja saa hänet katsomaan maailmaa tuorein, lähes raaoin aistein, haluaa pitää kiinni lukemisen nautinnosta ja kivusta. Lukeminen on hienostunutta aistillisuutta, joka aiheuttaa riippuvuutta. Sen synnyttämät aistimukset ovat ehdottoman ruumiillisia. Näin on paitsi fiktion myös tietokirjallisuuden laita. Ihminen voi olla näennäisesti liikkumaton lukiessaan ja silti uusien ajatusten virta aiheuttaa hänessä ruumiillista levottomuutta ja suloista, melkein tuskallista kiihtymystä.
Siksi kirjojen parissa vietetty elämä on kokonaista, värikästä ja merkityksellistä. Se on intiimiä ja kiihkeää ja pohjimmiltaan aina tyydyttävää. Kirja ei koskaan petä – viimeiseen saakka se jää rinnallemme.

Sirpa Kähkönen