Sirpa Kähkönen -

Mahdollisen taidetta elävällä kielellä

Kreikkalainen filosofi Aristoteles toteaa Runousopissaan, että runous kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua, ja on siksi filosofisempaa kuin historiankirjoitus.
Tuo vuosituhansia vanha väittämä pätee yhä. Historioitsija rakentaa teesinsä lähteiden todistusaineistolle – kaunokirjallisuus taas voi alkaa siitä, mihin lähteet päättyvät. Kaunokirjallisuuden sisäiset lait määräävät kokemuksemme siitä, onko teos onnistunut vai ei. Pohtiessaan sitä, mikä olisi tiettyjen olosuhteiden vallitessa mahdollista, todennäköistä ja uskottavaa, kirjailija testaa psykologisia havaintojaan, ihmistuntemustaan ja elämänkokemustaan ja etenee konkretiasta filosofian alueelle.
Siksi kaunokirjailijan ei ole välttämätöntä liittää teoksensa loppuun lähdeluetteloa. Toisaalta äskettäin eräs historioitsija ilmaisi keskustelussa vahvana kantanaan, että myös romaanissa olisi korrektia mainita vaikkapa loppukiitoksissa teokset, joihin tutkija on koonnut jonkin hyvin erityisen alan vaikeasti saavutettavaa tietoa. Ymmärrän hänen näkökantaansa hyvin.
Historiantutkijan kanssa käymäni keskustelu osoittaa hyvin sen työmäärän, mikä tutkimuksen ja kaunokirjallisuuden taustalle kätkeytyy. Aivan samaan tapaan kuin muusikot tai tanssijat myös kirjoittajat viettävät tuhansia tunteja aiheensa ja työalansa parissa tutkien, kokeillen, harjoitellen ja harjaantuen. Ohituskaistaa ei ole. Lahjakkuudessa on toki eroja, samoin kypsymisen nopeudessa tai hitaudessa. Mutta keskeistä on se, onko ihmisellä sanottavaa ja palo sanottavansa julki tuomiseen. Noita ominaisuuksia ei voi antaa ulkopuolelta; palo on osa persoonaa ja sanottavan antaa eletty elämä – kokemukset, elämykset, unet ja ajatukset.
Kirjoittaminen on armollinen ammatti siinä suhteessa, että sitä voi tehdä kaiken ikäänsä ja hyvin monenlaisessa fyysisessä kunnossa. Yksi omista suurista esikuvistani on Bo Carpelan, joka saattoi loppuun viimeisen teoksensa ollessaan jo vakavasti sairas. Hänen runonsa ja romaaninsa ovat ovia salaisiin taloihin, huoneisiin ja maailmoihin – yhtä aikaa unenomaisia ja tosia. Bo kirjoitti ruotsiksi, ja hänen kääntäjänsä ovat upeasti välittäneet teosten nyanssit suomen kielelle.
Moni suomalainen sanoo nykyisin lukevansa teoksia vain alkukielellä. Helposti unohtuu, että valtaosalle ihmiskuntaa juuri äidinkieli on portti kirjallisuuteen. Pyhien tekstien oheen on vuosisatojen mittaan syntynyt maallinen kirjallisuus. Ilman sen luojia, runoilijoita, prosaisteja, tutkijoita, kääntäjiä, toimittajia, tätä jokapäiväistä käyttötavaraamme, kirjakieltä, ei olisi olemassakaan.
Me kirjailijat olemme velkaa edellisille kirjailijapolville kielemme ja ilmaisuvarantomme; kirjoitamme perinteeseen liittyen ja sitä vastaan, rikomme, rakennamme ja uudistamme. Kotimainen kirjallisuus on merkityksellistä siksi, että se kertoo juuri meidän kielillämme asioista, jotka ovat mahdollisia, tärkeitä, uusia, tuttuja, tosia tai kuviteltuja. Kieli on omamme mutta aiheisto ihmiskunnalle yhteistä.
Kieli ei elä ilman kirjallisuutta. Siispä velan tunnustuksena loppukiitokset: Mikael Agricola, Samuli Kustaa Bergh, Aleksis Kivi, Minna Canth, Maria Jotuni, Juhani Aho, Pentti Haanpää, Elmer Diktonius, Eeva Kilpi, Marja-Leena Mikkola, kaikki venäläisen kirjallisuuden suomentajat, kaikki suomentajat ylipäätään, Kirsi Kunnas, Veijo Meri, Matti Klinge, Henrik Meinander, Riitta Konttinen, Edith Södergran, Vilja-Tuulia Huotarinen, Kantelettaren tuntemattomat laulajat – jatka listaa itse.

Sirpa Kähkönen