Assosiatiivista ärinää
Pelkäänpä pahoin että minusta on tulossa hämärä: epäusko sakkauttaa aivoitukset! Kirjallisuudella ei taida olla paljon merkitystä vaikka sillä voisi… Ihmiset kuvittelevat ajattelevensa, mutta todellisuudessa he vain järjestelevät ennakko-oletuksiaan uudelleen. Niin se on. Välillä minä kavahdan tajutessani, että olen menettämässä uskoni kirjallisuuteen. Siinä ei ole mitään uutta. Että kirjallisuus on vain tarinoita. Voi voi…Ei se riitä. Sanoille pitäisi palauttaa niiden voima. Mehän elämme sanojen kulta-aikaa! Kaikilla on mahdollisuus tuoda ajatuksensa julki jossain muodossa, kanavia kyllä riittää. Mutta mitä se tekee kirjallisuudelle? Ei ihme että nuoret kaihtavat kirjallisuutta; niin harvoin se on kosketuksissa minkään todellisen kanssa. Kerrotaan vain tarinoita, juttuja, kesämökille… Kirjat eivät saisi laantua pelkiksi niteiksi, jotka elävät sen hetken mitä niistä lehdissä hyvällä tuurilla kirjoitetaan. Harva opus elää vuotta pidempään… Aiheitahan nyt on loputtomasti, jos vain osaa katsoa ja pääsee eroon “kirjailijuudesta”.
Jotkut sanovat pyrkivänsä tuoreuteen. Ei muuta tehdäkään kuin “kyseenalaistetaan’” asioita, katsotaan asioita “uudesta näkökulmasta” koetetaan olla mahdollisimman laajanäköisiä, ei oteta mitään pureksimatta! Ollaan aivan puritaaneja sen suhteen! Pakko olla ymmärtäväinen! Hyvä! Todella hienoa. Muttei se ytimeltään ole millään lailla erilaista eikä uuta näkökulmaa, pelkkä tämän ajan versio uudesta näkökulmasta, yksi risu lisää ajan kokkoon… Tarvitaan jotain muuta, nykyään törmää harvoin mihinkään aitoon. Itselleen valehtelu on vapaan ihmisen ikävä etuoikeus, yksi vapauden ominaispiirteistä. Kyse ei ole enää “totuudesta” vaan siitä, kuka kykenee parhaiten argumentoimaan oman näkemyksensä puolesta, löytää parhaat sanat. Kyse on puhetaidosta! Argumentaatiokurssien suosio tulee lisääntymään, minä väitän. Opetellaan retoriikan nyansseja, erilaisia sosiaalisia argumentaatiomalleja, jotka perustuvat puheelle, eivät loogisille funktioille. Probalistisia argumentteja, heuristisia argumentteja, pahimmassa tapauksessa poliittisia tai ontologisia argumentteja, jotka lopulta on retoristen taitojen opettelun päämääriä, siis oman, viime kädessä epävarman vakaumuksen puolustamista. Tullaan omien näkemysten markkinoijiksi.
Puhuminen on uusi ajattelu! Lässyttäminen on uusi sonetti! Jupina on tiedettä.
On niin paljon muutakin mihin kiinnittää huomiota, tuntuu että juostaan vain trendien perässä.
Kaikki rikolliset, murhaajat, alkoholistit, huijarit masentuneet, työttömät, rasistit, feministit, sovinistit, misogynistit, misopedistit, miso-keitto, misantroopit, harvinaisesta sairaudesta kärsivät… kaikki nuo aiheet on koluttu jo niin läpeensä läpi, ettei jäljellä ole kuin tomua. Kaikesta huolimatta noista samaisista aiheista jauhetaan ja tullaan jauhamaan maailman loppuun asti. Se jos jokin on varmaa. Vaikka aiheet maailmasta loppuisivatkin niin märehtiminen kyllä jatkuu! Ihmiset eivät ikinä saa tarpeekseen! Tietysti tuo kaikki on tärkeää. Mutta asiat, joita ihmiset pitivät ”merkittävinä” ja ”tärkeinä” ja ennenkaikkea kiinnostavina ovat tavallisesti pelkkää ekshibitionismia, ei millään lailla sen parempaa tai erilaisempaa kuin mikään muu aihe. Missä ovat kirjat sadettimista tai tuulesta tai aivastuksista? No joo, eikä tässä mistään tärkeydestä ole kyse, eikä merkityksestä: pitäisi ohittaa koko ”tärkeys-järjestelmä” ja puhua jostain muusta, puhua yleisesti – toisin sanottuna: pitäisi sivuuttaa! Merkitys on keksittävä uudestaan…
Miki Liukkonen