Ärsyttävä lapsi

Vaikea ja ärsyttävä lapsi seuraa minua.
Se vaati kaiken huomioni, tarttuu minua jalasta tai hyppää vatsan päälle kun yritän nukkua. Lapsi tarttuu minua tukasta kun olen ulkona kävelyllä ja repii takaisin sisälle ja sanoo: ”Määä”. Kun yritän katsoa Simpsoneita lapsi heittäytyy television eteen tai uhkaa viskata sen alas parvekkeelta jos turha vahtaaminen ei lopu. ”Mutta kun en minä jaksa”, minä sanon. Aivan turhaa. Joskus se valvottaa kolme yötä putkeen ja piilottaa Clipperin Snore & Peace -teet ties minne, tai mölisee muuten vain. Ja silti, silti minun tulee rakastaa tuota hirvittävää lasta. Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa. Tuota ”lasta” minä kutsun kirjoittamiseksi.

Olin ehkä kuusitoista tai seitsemäntoista, kun lapsi avasi huoneeni oven ja sanoi ”Päivää”, ja rupesi sitten kuolaamaan joka paikkaan. Minä sanoin ”Hmm”, mutta päätin katsoa mitä tapahtuisi. Huomasin, että kirjoittaminen toi minulle aivan omanlaisensa nautinnon, ehkä kutsumusammatit saavat näin alkunsa? Sanakirja määrittelee kutsumusammatin mm. sanoin ”usein palkka ja työnkuva eivät kohtaa”. No ei kohtaa ei. Ja miksi juuri kutsumusammatit, mikäli sanakirjamääritelmää on uskominen, ovat juuri sellaisia ammatteja, joissa palkka on kehno? Rivien välistä voisi lukea, että suurin osa töistä – ne työt, jotka eivät ole kutsumusammatteja eivätkä pakota vuosien nuudeli-dieetille – suoritetaan vastentahtoisesti ja vain koska täytyy.

Silloin kun työ sujuu hyvin, lapsi nukkuu, mutta entä sitten kun haluaisi lopettaa työt siltä päivältä, edes hetkeksi? nähdä kavereita, tai ylipäänsä jotain muuta kuin nämä seinät, tai tämän näytön, lapsi herää ja alkaa kitistä, ja ainoa keino sen rauhoittamiseksi on jatkaa kirjoittamista. Niin se on. Se on tuo kirjoittamisen pakko mikä luo koko touhuun sen ambivalentin epätoivon ja kaipuun elementin, ja tuota pakkoa on niin vaikea selittää ihmiselle, joka ei kirjoita työkseen.
Huonoina päivinä, sellaisina kun ei olisi yksinkertaisesti vain jaksanut, kun teksti oli surkeaa ja noloa, ei löytänyt muotoaan vaikka sitä kuinka pilkkoi, kirjoitti uusiksi, lisäili, lapsi kirkui korvanjuuressa niin että silmät pullistuivat ulos kuopista. Minä en valinnut tätä. En minä lähettänyt lomaketta vaikeiden lasten osastolle, joka sijaitsee jossain säännöllisten tulojen ja hyvien yöunien tuolla puolen, ja tarjoutunut kokopäiväiseksi hoitajaksi. Se vain tuli.

Minulta on kysytty ”Miksi sä kirjoitat noin paljon ja jatkuvasti vaikkei sulla ole edes deadlineja?” Hei, Jake/Olivia, ei se niin mene. En minä haluaisikaan paahtaa tukkaa päästä, mutta tuo kuvitteellinen deadline syntyy sisäisestä velvollisuudesta itselle, velvollisuudesta kuolaavalle räyhääjälle, joka on sekä tekeillä oleva teos, että hypergrafinen häiriötila, ikuisesti epätäydellinen ja tullut jäädäkseen.
Sillä taideteos ei ole koskaan täydellinen. Sävellys, kirja, koreografia, veistos, lyhytelokuva, maalaus: se voi olla täydellinen vain tekijänsä päässä.

Minkä tahansa alkuun saattamisessa traagillisinta onkin se, että silloin uhraa vääjäämättömälle epäonnistumiselle sen, mikä vielä pään sisällä oli täydellistä. Teos on ollut tekijänsä sisällä puhdas, koskematon, ulostuomaton… mutta nyt, ensimmäisestä lauseesta lähtien se jo kuolaa tuossa matolla, tuoksuu hieltä eikä jotenkaan ”toimi”. Tai sitten se on neitseellistä lunta, ja sitä menee ja astuu ensimmäisen askeleen ja puuterimainen alue on nyt söhröinen kasa, mikään korjaustyö ei auta, ei palauta menetettyä alkuperäiseen toismaailmallisuuteensa, parhaimmassa tapauksessa vain lähelle sitä. Lunta, jossa lumienkelitkin näyttävät pahoinvoivilta.
Sanon sen aina ja sanon sen nytkin: parhaita kirjoja ovat ne joita ei ole kirjoitettu.

Ihmettelen ja en ihmettele sitä, mikä ajaa ihmistä luovaan työhön. Niin romanttiselta ja ylimieliseltä kuin tämä kuulostaakin, on hyvällä taiteilijalla oltava sisäinen pakko tehdä taidettaan, vaikka silloinkin kun olohuone on tulessa tai edellinen kunnon ateria syöty joskus 2004. Vaikea itserakas kakara on ovela eikä se tunne sääliä. Se ujuttautuu uniin ja vähättelee sinua silloin kun kävelet joutilaana rotuaarilla. ”Lopeta velttoilu”, se kähisee ja roikkuu jaloissa, ”työt on vielä kesken, hei…” Mutta: jos jonain päivänä kuulette oveltanne koputuksen ja kurkistatte ovisilmästä ja näette käytävällä epäilyttävän, korisevan ja vähän vastenmielisenkin lapsen, kutsukaa se sisään, mielenterveytenne uhalla. Mistään ette saa sellaista iloa kuin siitä kun se nukkuu.

Miki Liukkonen