Siirry sisältöön
OSTA LIPUT
Avajaispuheita ja kolumneja

Avajaispuheita ja kolumneja

Avajaispuheita vuosien varrelta

Presidentti Tarja Halonen

2007

Ihminen saa lapsuudessaan arvokkaan lahjan vanhemmiltaan ja muilta läheisiltään – yhden tai useamman äidinkielen. Kieli on mielen koti. Äidinkieli on avain ja perusta persoonallisuutemme ja ajattelumme kehittymiselle. Se on väline kanssaihmistemme väliseen vuorovaikutukseen ja yhteisölliseenkin identiteettiin. 

Maailmassa on noin 6000 kieltä. Jopa puolet niistä on kielitieteilijöiden mukaan uhanalaisia eli ne ovat vaarassa kuolla tulevien vuosikymmenten aikana. Kielet eivät elä tai kuole itsestään, vaan siihen vaikuttavat ihmisten päätökset – politiikan ja talouden toimet. Samalla tavalla kun kannamme huolta luonnon säilymisestä, meidän tulee kantaa myös vastuuta kielemme ja kulttuurimme monimuotoisuudesta. 

Kieli mahdollistaa kontaktin, mutta vaikutus on myös toisin päin: kanssakäyminen vaikuttaa kieleen. Voimistuva kansainvälistyminen ja globalisaatio moninkertaistavat tämän vaikutuksen. On jopa pelätty kulttuurien ja varsinkin pienten kielten sulautuvan tämän paineen alla. Uhkakuvat eivät ole onneksi sellaisenaan toteutuneet. Mutta vaikka ihmisillä onkin ilmeisesti luontainen tarve oman kulttuurillisen identiteettinsä – erityislaatuisuutensa – korostamiseen, tarvitaan myös kulttuurien ja kielten monimuotoisuutta tukevia toimenpiteitä. Onneksi nykyteknologia voi olla tässä sekä pienten kielten että hajallaan asuvien ihmisten apuna ja tukena. 

Tämänkertaisilla kirjamessuilla on yhtenä huomion kohteena Suomen 90-vuotias itsenäisyys ja nykyinen, monikulttuurinen Suomi. Esi-isillemme ja – äideillemme suomen kielen arvostaminen ja kehittäminen oli suuri omaa ja koko kansakunnan identiteettiä rakentava tekijä. Samoin on tänään. Monikulttuurisuuden yksi ilmentymä on kieli – tai oikeammin useat kielet. Meillä Suomessa ja Euroopassa laajemminkin on osattu vaalia kirjakielen merkitystä elävälle kulttuurille. Me olemme paljon myöhemmin olleet valmiit myöntämään, että kirjoitetun kielen merkitys on yhtä lailla suuri myös vähemmistökulttuureille. Kielen ja kirjallisuuden kautta tapahtuva vuorovaikutus on myös tärkeä silta kulttuurien välillä. 

Olen iloinen siitä, että tämänkertaiset kirjamessut tuovat esille lasten ja nuorten kirjallisuutta. Kulttuuri on tärkeää meille kaikille, mutta erityisen tärkeä sen merkitys on juuri lapsille ja nuorille – myös vähemmistökulttuureihin kuuluville lapsille ja nuorille. Kirjat kuuluvat lapsuuteen, ja ovat samalla tie myöhempään kirjallisuuden harrastamiseen ja tuntemiseen. Onneksi näyttää siltä, että TV ja tietokoneet eivät ole pystyneet viemään kaikkea lasten vapaa-aikaa ja mielenkiintoa, vaan lukeminen on edelleen suosittua. Meillä aikuisilla on monessa mielessä tärkeä tehtävä.

Lasten ja nuorten kirjallisuuden vaalijana. Oma osuutensa tässä on lasten ja nuorten kirjojen kirjoittajilla ja kustantajilla. Onkin tarpeen pohtia, pitäisikö yhteiskunnan tukea lasten ja nuorten kirjallisuutta ja kulttuuria nykyistä enemmän. Myös meidän lasten vanhempien, opettajien, kummien ja muiden lasten läheisten ihmisten tulee rohkaista ja ohjata lapset kirjojen pariin ja tehdä heille kirjastokin tutuksi. Kuten lasten harrastukset yleensä, myös lukeminen ja itsekin kirjoittaminen tarvitsee aikuisten tukea. 

Kirja, niin kuin jokainen muukin taideteos, tarvitsee yleisönsä. Täällä me olemme kohtaamisten keskellä. Toivotan iloisia jälleenkohtaamisia sekä aikaa ja rohkeutta löytää uusiakin ystäviä. Näillä sanoilla julistan vuoden 2007 Kirjamessut avatuksi!

Kirjailija Jörn Donner

2008

23.10.2008

Sekä Stalinilla että Hitlerillä oli korkea käsitys kirjallisuuden merkityksestä. Demokraattisten valtioiden päämiehillä ei yleensä ole ollut yhtä selvää näkemystä. Kaikki eivät edes ole kunnolla kirjoitustaitoisia. Stalinin toimesta kirjailijoita sekä karkotettiiin ja tapettiin että joskus lellittiin. Hitlerin toimesta kirjoja poltettiin, useimmat maan parhaista kirjailijoista pääsivät pakenemaan
maasta. Kaikkia ei silti kohtalo suosinut Hitlerin ulottaessa valtansa manner-Euroopassa. Kaasu tappoi monta. Kirja ja kirjallisuus jäivät silti henkiin sekä Neuvostoliitossa, myöhemmin Venäjällä että Saksassa. Se on hengissä ja elää hyvin melkein kaikkialla, poikkeuksiakin löytyy. Tuoreessa muistissa
on Salman Rushdien tapaus, hänen yllään leijaileva ns fatwa, tai uskontofanaatikkojen käsitys siitä että sana tai kuva voi loukata kokonaisia kansoja syvästi. Jumalanpilkka ja pornografia olivat Suomen viranomaisten huolenaiheina menneinä
vuosikymmeninä, vaikka yhteiskunnasta löytyi pahempia epäkohtia kuin Hannu Salaman harrastama irvailu tai Agnar Myklen panokuvat.

Ihme kyllä, vaikka kirjojen ja kirjallisuuden kuolemaa on ennustettu kauan, ne elävät paremmin kuin koskaan. Tietojen hankkimista varten on tietysti olemassa hakukoneita, ja
Googlen tapaiset yritykset digitalisoivat miljoonia kirjoja, mutta tuskinpa tulevaisuus on siinä että laptop kannetaan sänkyyn jotta voisi harrastaa yölukemistoa sen näyttöpäätteen avulla.
Frankfurtin äskettäisillä kirjamessuilla oli puheenaiheena helppo, halpa ja kevyt (300 grammaa painava) Amazonin kehittämä lukulaite Kindle, jonne voisi ladata osan maaimankirjallisuutta. On mahdollista että tämä ei jää pelkäksi muoti-ilmiöksi, mutta yleensä on ollut niin että erilaiset kirjaan liittyvät keksinnöt ovat ihme kyllä lisänneet kiinnostusta alkutuotteeseen, kirjaan kirjana. Silti tuo laite voisi olla avuksi autiolla saarella, kunpa sen
pystyisi lataamaan. Itse olen kasvanut kirjojen ympäröimänä. Isäni kuollessa jäi hänen ja hänen oma isänsä tieteellinen kirjasto perheemme käsiin. Se lahjoitettiin Yliopiston kirjastolle vasta kun äitini oli kuollut, mutta osa jäi. Itse olen vuosikymmenten aikana kerännyt kirjoja, kunnes eräänä päivänä huomasin että en enää jaksa kantaa tätä kuormaa paikasta paikkaan tehdessäni muuttoa. En ole etana. Olen kirjoittanut monta kirjaa jotka kuvaavat maita ja kaupunkeja eri puolilla maailmaa. Niitä tehdessäni olen joutunut käyttämään kirjoja, omien matkojeni ja arkistomateriaalien ohella. Matkaopas 60-luvun Jakartaan ei enää ole ajankohtainen. Ninpä panin osan kirjastostani kierrätykseen, koska en toivonut että kirjat tuhottaisiiin. Osa joutui julkisiin kirjastoihin, osa antikvariaatteihin, osa ystävien käsiin. Pakko myöntää että oli joukossa sellaistakin josta ei kukaan enää välittänyt. Se oli kai tuo Jakartan matkaopas. Kirjojen kierrätystä nähdään täälläkin, kirjamessuilla. Se on tärkeä osa kirjallisuuden levitystä ja uusiokäyttöä. Kirja esineenä on monen harrastus. Minun on myönnettävä että vaikka pidänkin vanhojen,
hienosti sidottujen teosten patinasta ja niistä muistoista, joita ne välittävät, en ole koskaan erityisemmin harrastanut ns bibliofiliaa. Toisaalta vanhat suomalaiset kirjat välittävät kuvaa siitä, kuinka keskeisessä asemassa kirja on ollut Suomen historian ja kansallisen nousun aikana. Tai ehkä paremmin sanottuna; SANA. Alussa oli sana, eli ajatus, järki, kuten raamatussa sanotaan. Hyvin nuorena olin joskus ulkomailla lyhyinä jaksoina nälissäni, luvattuja palkkioita ei tullut, enkä tuntenut oikeastaan ketään.
Kirjanälkää olen sen sijaan tuntenut useammin, harvoin kylläkin Suomessa, koska meillä edelleenkin löytyy kirjakauppoja tai kirjastoja melkein kaikkialla. Kerran jouduin kuitenkin,
Rukalla ollessani tekemään pitkän taksimatkan löytääkseni kunnon lukemista. Pahempaa se on ulkomailla, jopa Yhdysvalloissa, suurten kaupunkien ja yliopistokampusten ulkopuolella.

Ruotsin kulttuuriministeri Lena Adelsohn Liljeroth

2009

Kära bokvänner,
Jag är väldigt glad och hedrad över att få vara här och inviga Helsingfors bokmässa. I år är ju Sverige temaland för mässan, ett val som stämmer väl överens med att det också är tvåhundra år sedan Sverige och Finland gick skilda vägar och blev två
nationer. Detta har uppmärksammats hela året genom det vi kallar Märkesåret 1809, som är ett regeringsprojekt mellan våra båda länder. I maj hade Sveriges och Finlands regeringar ett gemensamt historiskt möte på Tavastehus och nu står vi två
ministrar här och gör gemensam sak vid denna invigning.
Märkesåret betonar samhörigheten mellan våra länder, vår långa gemensamma historia och de starka kulturella band som förenar oss. Som en följd av vår över sexhundra år långa gemenskap finns en stor svenskspråkig minoritet i Finland och det svenska språket är naturligtvis en annan given länk mellan våra länder.

När jag gick i skolan var Finlands nationalskald Johan Ludvig Runeberg obligatorisk läsning. Det kanske är som att svära i kyrkan, men jag kan inte minnas att jag blev särskilt drabbad av Fänrik Ståls sägner på den tiden. Som svensk tonåring på 60-
talet kändes finska kriget i början av 1800-talet väldigt avlägset och svårt att identifiera sig med. Men som vuxen upptäckte jag trots allt att det fanns mer än högstämd patriotism i sägnerna. Runebergs allvar och starka patos går inte att ta miste på och gestalter som Sven Dufva och von Döbeln tillhör en omistlig del av det svenska och finska kulturarvet. Den finlandsvenska litteraturskatten är stor och intar en särskild plats i våra båda
länder. Runeberg, Topelius, Rabbe Enckell, Gunnar Björling och Edith Södergran skrev alla in sig i den svenskspråkiga litteraturhistorien och på den vägen har det fortsatt.

I höst är till exempel Kjell Westö och Monika Fagerholm aktuella med efterlängtade romaner som skimrar. I Sverige är båda författarna väldigt populära: den ena som Helsingforsskildrare av rang, den andra med sitt säregna språk som ibland helt
enkelt kallas ”fagerholmska”. Jag skulle önska att fler svenskspråkiga författare i Finland blev synliga i Sverige, för jag vet att de ibland känner sig lite bortglömda i grannlandet. Samma sak gäller den rika finskspråkiga litteraturen, som jag gärna
skulle vilja se fanns mer översatt i Sverige. På den här mässan är det den samtida litteraturen från Sverige vi möter. Här finns
författare som redan är översatta till finska, men det kommer också att introduceras författarskap som är mer okända i Finland. Det svenska Kulturrådet är här med en stor samlingsmonter – rådet har sedan ett par år ett särskilt uppdrag när det gäller
att främja internationell spridning av svensk litteratur och internationella utbyten. Barnlitteraturen uppmärksammas som ett särskilt spår på mässan. Ett spännande seminarium tror jag kan bli det som imorgon ska ta pulsen på den nutida finska och
svenska barnlitteraturen. Tove Jansson och Astrid Lindgren har båda betytt enormt mycket för utvecklingen av och synen på våra länders barn- och ungdomslitteratur. Säkert finns det mycket vi kan upptäcka och lära av varandra på det här området,
inte minst genom att öka utbytet och samarbetet över gränserna.
Det är över huvud taget den sortens fruktbara möten och brytpunkter som jag hoppas den här bokmässan ska kunna skapa: möten mellan den svenska och den finska litteraturen – den svenskspråkiga och den finskspråkiga – såväl som möten
mellan författarna, översättarna och läsarna. Den långa gemenskap som tog slut i och med 1809 års delning i två nationer kan överbryggas av den gemenskap som alltid uppstår i litteraturen och konsten.


Tack!



Sarjakuvataiteilija Juba Tuomola

2011

27.10.2011


Hyvä messuväki, koska minulle ei makseta tästä avajaispuheesta mitään, en vaivautunut opettelemaan sitä ulkoa, vaan luen sen paperista.

Jos joku sattuisi ihmettelemään miksi juuri sarjakuvapiirtäjä pitää tällä kertaa kirjamessujen avajaispuheen: se johtuu siitä, että suomalainen sarjakuva täyttää tänä vuonna sata vuotta. Näin suuressa tasaluvussa on hyvät puolensa: sillä saa mediahuomiota ja rahaa valtiolta. Huonona puolena on, että seuraavaa kertaa joutuu odottamaan sata vuotta.

Toivottavasti kukaan ei nyt odota hienoa puhetta suomalaisesta sarjakuvasta, siitä kuinka hyvin tai huonosti sillä menee, ketkä ovat sen satavuotisen historian sankareita, ketkä roistoja, kuka teki mitäkin kenen kanssa ja minä vuonna. En ole toimittaja, en pysty sellaisesta puhumaan. Kerron tässä vain vähän siitä millaista on olla sarjakuvapiirtäjä. Osa näistä ajatuksista on kierrätyskamaa eräästä kirjoittamastani kolumnista, joten olen siis paitsi rahanahne myös laiska.

Mutta ehkä sarjakuvantekijän ammatti sopii juuri laskurille. En ainakaan ole koskaan työni takia joutunut lähtemään töihin. Voin nukkua aamulla niin pitkään kuin huvittaa. En edes muista, milloin olisin viimeksi käyttänyt herätyskelloa; varmaan joskus lukioaikoina. Yliopisto alkoi muistaakseni vasta iltapäivällä. Tai sitten en vain ymmärtänyt käydä aamupäivän luennoilla. Ilmankos en koskaan valmistunut.

En joudu työni takia muutenkaan tekemään paljon mitään. Minulla on arkipäivinä keskellä viikkoa runsaasti vapaa-aikaa. Voin maleksia kaduilla ja kahviloissa, käydä lukemassa lehtiä kirjastossa, jutella kauniin kassaneidin kanssa. Joskus tunnen itseni työttömäksi tai eläkeläiseksi.

Iltapäivällä otan yleensä nokoset. Olen jo ajat sitten luopunut kalvinistisesta työmoraalista. Jos keskellä päivää väsyttää, menen nukkumaan. Teen työt sitten joskus paremmalla ajalla. Välillä ihmettelen itsekin, että ne ylipäänsä tulevat tehdyiksi.

Kari Suomalainen sanoi aikoinaan, että kun harrastuksesta tulee työ, se alkaa maistua puulle. Ehkä hän oli jo kyllästynyt piirtämään Römpän-ukkoa. Mutta Kari oli kyllä oikeassa. Leikkiin voi leipääntyä, ellei pidä varaansa.

Vaikka äsken leuhkin, että minulla on paljon aikaa, totuus kuitenkin on, että en ehdi odotella sellaista ylellisyyttä kuin inspiraatio. Sanomalehteen piirtävällä deadline on kuusi kertaa viikossa, ympäri vuoden. Teen sarjakuvia silloin, kun se on hauskaa, mutta teen niitä myös silloin, kun se ei ole hauskaa. Onneksi usein käy niin, että vaikka ensin ei huvittaisi aloittaa, niin kohta ei malttaisi lopettaa.

Aloitan piirtämisen aina kuvasta, joka tuntuu hauskimmalta. Tylsät kohdat piirrän viimeiseksi, jos viitsin. Usein en viitsi. Ehkä siksi Viivissä ja Wagnerissa on niin vähän mitään ylimääräistä.

Lateraalisen ajattelun isä Edward de Bono vertasi ideointia naiseen: on paljon hedelmällisempää vietellä kuin ottaa väkisin. Tämä pätee hyvin sarjakuvien

tekemiseen. Mitään en ole niin katunut, kuin puolivalmista ideaa, jonka olen runnonut valmiiksi. Väkivalloin ei tule hyvää, on maltettava odottaa.

Yleisin lukijakysymys, johon joudun vastaamaan on: mistä saan ideani? Seuraavaksi yleisin on: miten kauan yhden stripin piirtämiseen menee? Edelliseen kysymykseen en osaa vastata, koska ideat tulevat omia teitään, mistä milloinkin. Jälkimmäiseen en halua vastata, koska Hesari laskisi palkkiotani, jos tietäisi kuinka nopeasti työskentelen. En koskaan piirrä vain yhtä strippiä kerrallaan alusta loppuun, vaan työn alla on aina vähintään viikon satsi. Näpertelen strippien parissa kuin puutarhuri, kunnes sato on kypsynyt… tai en tiedä näpertelevätkö puutarhurit, kun en tunne yhtään.

Lopuksi pieni varoituksen sana niille huolestuneille vanhemmille, jotka pelkäävät lastensa aikovan sarjakuvapiirtäjiksi. Olette aivan oikeassa: ei sarjakuvien tekemisellä elä. Ohjatkaa jälkikasvunne hyvän sään aikana oikeaan ammattiin ja pitäkää huolta, että he valitsevat kunnollisen päivätyön, jossa on oikeus lomaltapaluurahaan. Näin takaatte heille varman toimeentulon. Sitä paitsi minä alan käydä vanhaksi, enkä halua nuoria kilpailijoita…

Tervetuloa Helsingin Kirjamessuille.




Kirjailija Jörn Donner

2013

24.10.2013

Mark Twainin kuuluisa vastaus joihinkin kuulopuheisiin oli, että huhut hänen kuolemastaan olivat tuntuvasti liioiteltuja.

On hyvin mahdollista että tämä tarina on keksitty.

En ole tarkistanut. Suuri osa kirjallisuudesta on pelkkää valetta.

Joskus kuitenkin totuuspohjaista.

Joka tapauksessa huhut kirjan kuolemasta ovat liioiteltuja ja hyvin ennenaikaisia, siitä huolimatta että sähköinen kirja on menestynyt monessa maassa, Euroopassa vähemmän ja meillä toistaiseksi hyvin vähän.

Tätä kehitystä voidaan verrata siihen pelkoon joka iskostui kustantajiin kun pokkarivallankumous teki tuloaan. Koin sen hyvin läheisesti Ruotsissa 60-luvulla, kun se taas meillä eteni hitaammin.

Summa summarum, kirjoja on sittemmin myyty ja luettu enemmän kuin koskaan, kappalemääriin mitattuna.

Millä tavalla se sitten vaikuttaa perinteisen kirjakupan katteeseen en osaa sanoa, ehkä hieman kielteisesti. Siitähän ei voi tullaa pelkkää sähkökirjojen latauspistettä, kirjallisuuden bensa-asemaa.

Muutoksen tuuliin on tavalla tai toisella osattava sopeutua. Joskus se on tuskallista.

Yksi kirjallisuuteen liittyvä perustekijä on meillä Suomessa pysynyt kehittymään vuosikymmenten saatossa. Tarkoitan julkisia kirjastoja, joiden kävijämäärät ovat edelleenkin hyvin korkeat.

Sitä ihmeellisempää on että valtio, kulttuuriministerin suulla, ilmoittaa että osuus suunnitellun Keskustakirjaston rakentamiseen supistuu korkeintaan 30 miljoonaan, mikä summa on täysin lapsellinen verrattuna Musiikkitalon kustannuksiin tai Oopperan jokavuotiseen subventioon, joka ylittää 40 miljoonaa vuositasolla.

Jo nyt on aivan selvää, osittain johtuen valtion nihkeästä suhtautumisesta, että kirjastoa ei pystytä rakentamaan ennen vuoden 2017 tapahtuvaa tasavallan satavuotisjuhlaa.





Kirjailija Leena Taavitsainen-Petäjä

2014

Eccellenza, Presidente e Direttore, distinti ospiti, cari amici,

Hyvät naiset ja herrat,

Mina damer och herrar (kära vänner),

kiitos siitä, että suotte meille kääntäjille, arvokkaan mutta lähes näkymättömän työn tekijöille, 15 minuutin kuuluisuuden (fifteen minutes of fame, shame or blame). Ja koska minuutteja on todellisuudessa vähemmän, katsotaanpa, onnistunko kiteyttämään asiani kolmeen pointtiin, kuten Suomen nykyisellä pääministerillä Aleksander Stubbilla on tapana.

Aina silloin tällöin ihastun italialaisten sarjafilmien miespuolisiin tähtiin, viimeksi romanttisen Un’altra vita -sarjan mystiseen Daniele Liottiin. Kun hain hänestä lisätietoa tabletilla, sormeni tökkäsi vahingossa Google translator -painiketta ja luin juorusivujen otsikosta, että Daniele Liottilla on uusi poikaystävä. Heti perään mainittiin, että Liotti ”on yksi seguitissima fiction ’toinen elämä’ Vanessa Incontrada” ja että ”hyvä 67 % katsojista koostuvat hard core fanit kaunis D. L. 43 vuotta vanha, virtaava hiukset ja katsoa murhaaja.” Tosielämässä Liotti seurustelee naisen kanssa ja hänen vastanäyttelijänsä on Vanessa Incontrada. Eikä hän tietääkseni ole katsonut murhaajaa silmästä silmään, vaan hänellä on ”sguardo assassino” eli sänkykamarikatse.

Eli pointti numero yksi: meille kääntäjille on ainakin vielä toistaiseksi tarvetta. Jos Google translator tuottaa pelkkää siansaksaa jo juoruja kääntäessään, en rohkene edes ajatella kaunokirjallisten tekstien lopputulosta. Työmme luovaa ja taiteellista puolta on mielestäni väheksytty. Tiedossa ovat kyllä työn raskaus, yksinäisyys (syrjäytymisvaara uhkaa meitä työyhteisön puuttuessa) ja surkea palkkaus – jos naisen euro on yhä edelleen 83 senttiä, kääntäjän euro on sukupuoleen katsomassa korkeintaan 40 senttiä. Vertaan itseäni usein kuvanveistäjään, joka käännöksen viimeistelyvaiheessa hioo hiomasta päästyään, poistaa löysät, napakoittaa, kaunistaa tai rumentaa, hakee oikeaa rytmiä, tunnelmaa ja mittasuhteita – eikä millään päästäisi työtä käsistään, koska sehän ei tule koskaan valmiiksi. Olen suomentanut Claudio Magrisin Tonava-esseeromaanin, ja muistan kuinka hän Suomen vierailullaan käytti meistä kääntäjistä co-autore -termiä. Huonolla suomella: kanssakirjoittaja. Bravo, Magris!

Pointti numero kaksi: koska kääntäminen on luova prosessi, ei ole olemassa helppoja käännöksiä, ainakaan italiasta. Nämä kaksi kulttuuria ja kieltä poikkeavat toisistaan suuresti. Italiassa tuntuu edelleen retorinen perinne eikä ole harvinaista, että samassa lauseessa on kolme adjektiivia ja kolme sivulausetta. Suomi ei hevin salli niin raskaita rakenteita. Italia on niin vanha ja kerrostunut kieli, että suomentajalta ovat sanat loppua, jos kirjailija kirjoittaa hyvin abstraktisti tai juhlavassa rekisterissä. Italialaiset ovat sidoksissa antiikkiin, tuntevat mytologian ja vanhan kirjallisuutensa, ja moni ilmaisu juontaa juurensa Raamatusta tai katolisesta uskonnosta. Italia pursuaa kohteliaisuusfraaseja, joille ei ole luontevia vastineita suomen kielessä. Puhumattakaan murteista, esimerkiksi ruokakulttuurin ominaispiirteistä tai maantieteellisistä eroista. Niin yksinkertaiselle sanalle kuin scoglio (merestä kohoava kallio) ei ole vastinetta, koska Suomessa ei scoglioja ole. Suomi puolestaan on konkreettisempi kieli, jonka suurena rikkautena ovat mielestäni verbit. Summa summarum: jokaisen soljuvan lauseen takana on verta, hikeä ja kyyneleitä.

Suomentajan täytyy olla kaikkien alojen asiantuntija, tutkija-salapoliisi ja taiteilija samassa persoonassa, kärsivällinen kuin luostarin munkki, fyysisesti sitkeää tekoa. Kuinka moni olisi valmis tekemään työtä, joka edellyttää tällaisia ominaisuuksia, johon ei sisälly minkäänlaista luontaisetuja ja joka vaatii lisäksi epävarmuuden sietokykyä? Ja josta saa yleensä palautetta korkeintaan sivulauseen verran.

Ja vielä: Suomen kustannuskentällä italia kuuluu niin sanottuihin pieniin kielialueisiin, vaikka sitä puhuu äidinkielenään noin 70 miljoonaa ihmistä. Toisen maailmansodan jälkeen Italia nousi

maailmanmaineeseen elokuvallaan ja kirjallisuudellaan, ja niinpä ainakin suuret ikäpolvet tuntevat Italo Calvinon, Alberto Moravian, Cesare Pavesen ja Elsa Moranten. Ja vuonna -83 ilmestyi Suomessakin suursuosioon noussut Umberto Econ Ruusun nimi Aira Buffan suomennoksena. Sen sijaan 80-luvun lopulla ja 90-luvun alkupuoliskolla suomennoksia italiasta saattoi ilmestyä vain yksi tai kaksi vuodessa. Sitten tulivat pienet kustantamot, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet käännösten lisääntymiseen. Ylipäätänsä suomalaisia kustantamoita voi kiittää siitä, että ne ovat ottaneet jopa riskejä eli julkaisseet italialaisia romaaneja, joiden myynnistä ei ole ollut takeita. No, tämä vuosi on poikkeuksellisen hedelmällinen, mistä ansio lankeaa sille, että Italia on kirjamessujen teemamaa. Toivonkin, että italialainen kirjallisuus saisi lisää näkyvyyttä ja että messuvieraat innostuisivat myös tämän hetken italialaisesta kirjallisuudesta ja rikastuttaisivat Italia-kuvaansa. Että he sukeltaisivat ennakkoluulottomasti uusiin maailmoihin. Mielikuva Italiasta on monesti Suomessa varsin stereotyyppinen – ensimmäiseksi suomalaiset mainitsevat usein joko erään Italian entisen pääministerin tai mafian, tai sitten mielessä siintävät (ihailemani Beppe Severgninin sanoin) ruutuliina ja Chianti-pullo taustallaan Toscanan kukkulat. Uskokaa pois: tämä 20 maakunnan maa ei moni-ilmeisyydessään koskaan lakkaa hämmästyttämästä.

Ja lopuksi vielä kiitos teille italialaisille – niin tutuille kuin niille, joita en vielä tunne – siitä, että olette tehneet minun omasta elämästäni loputtoman paljon iloisemman ja ilon myötä syvällisemmän.

Dichiaro ufficialmente aperta la quattordicesima edizione della Fiera del Libro.

Julistan neljännettoista Helsingin kirjamessut avatuiksi.





Kirjailija Jari Tervo

2016

Hyvät ystävät. Tervetuloa Helsingin Kirjamessuille.

Suomessa on tänä syksynä rauhallista, lukuun ottamatta törkeää natsiväkivaltaa. Elämme sellaisia aikoja, että noin omituinen lause on tarkka kuvaus isänmaastamme.

Miksi täällä Suomessa on nyt niin rauhallista? Miksi maahamme ei saavu kuukaudessa kymmentätuhatta turvapaikanhakijaa, kuten viime syksynä?

Siksi, koska me suomalaiset olemme Euroopan Unionin jäseninä ulkoistaneet hädänalaisten ihmisten auttamisen Turkille. Meidän alihankkijamme on diktatorisesti hallittu maa, jonka päämies pitää äskettäistä vallankaappausyritystä Jumalan lahjana. Se on mahdollistanut Turkissa kurin koventamisen, pieksämiset, kymmenientuhansien ihmisten vangitsemisen ja yksinvallan sementoinnin.

Tämä asia kannattaa kertoa huolellisesti. Me suomalaiset olemme muitten eurooppalaisten joukossa uskoneet ihmisoikeuksista huolehtimisen Turkille, joka ei tule koskaan pääsemään Euroopan Unionin jäseneksi juuri sen vuoksi, että se ei kunnioita ihmisoikeuksia.

Me siis ostamme palmuja Grönlannista ja jäätä Saharasta. Tämä on yksinkertainen, surrealistinen totuus.

Kun Turkin presidentti Erdogan murjoo ja häkittää omia kansalaisiaan, voi miettiä, saavatko Syyrian sotaa pakenevat ihmiset häneltä edes samantasoista kohtelua. Eivät tietenkään saa.

Euroopan Unioni ostaa Turkilta ihmisten varastointipalveluja. Se on yksi historian suurimmista ihmiskaupoista, mutta ei sitä kutsuta ihmiskaupaksi.

Turkissa sotaa pakenevia ihmisiä säilytetään kontteissa, teltoissa, rautatieasemilla, siltojen alla, jopa taivasalla.

Maailman maita laitetaan järjestykseen monin eri tavoin. Myös sitä mitataan miten oikeusvaltion periaatteet toteutuvat eri maissa. Oikeusvaltio tarkoittaa valtiota, jossa vallanpitäjät ovat samojen lakien alaisia kuin tavalliset kansalaiset, tai turvapaikanhakijat. Oikeusvaltio tarkoittaa myös valtiota, jossa pidetään voimassa perustavanlaatuiset ihmisoikeudet.

Tuoreessa oikeusvaltiolistauksessa (World Justice Project) menestyvät parhaiten pohjoismaat. Ykkönen on Tanska, kakkonen Norja, kolmonen Suomi ja nelonen Ruotsi.

Turkki, meidän sivistyneitten eurooppalaisten kumppani ihmisoikeusasioissa ja asekaupassa, menestyy surkeasti. Turkkia parempia oikeusvaltiota ovat mm. Nigeria, Sierra Leone, Liberia ja Uzbekistan. Nämä kaikki ovat valtioita, joissa ihmisen oikeudet ovat harvinaisia, sattumanvaraisia ja mielivaltaisia.

Kun me eurooppalaiset olemme ostavinamme ihmisoikeuksia Turkilta, me häpäisemme humanistisen ja kristillisen perintömme. Nämä päivät eivät todellakaan ole Euroopan tähtihetkiä.

Rasismi, äärioikeistolaisuus ja nationalismi leviävät maanosassamme. Harva maa on näiltä tartunnoilta välttynyt. Eivät edes kaikkien tilastojen mallioppilaat, pohjoismaat.

Kun natsi syyllistyy keskellä Helsinkiä törkeään väkivaltaan, perussuomalainen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho pitää sitä ”yksilötasolla valitettavana”. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juho Eerola kuvaili natsiväkivaltaa ”ikäväksi sattumukseksi”.

Törkeä poliittinen väkivalta ei ole koskaan ”ikävä sattumus”. Kun lepakko yölennollaan törmää tuulivoimalan potkuriin, se on ikävä sattumus.

Meidän pääministerimme Juha Sipilä kirjoittaa blogiinsa: ”Viime viikkoina on tapahtunut väkivallantekoja, jotka huolestuttavat laajalti ihmisiä ja heikentävät turvallisuudentunnettamme. Poliisi tutkii sekä Helsingin Asema-aukion että Kajaanin Otanmäen tapausta.”

Nämä molemmat väkivallanteot ovat tuomittavia ja syylliset saavat aikanaan rangaistuksensa, mutta niiden rinnastaminen tällä tavalla on mieletöntä. Pääministerin Sipilän mukaan suomalaisten turvallisuudentunnetta järkyttää kaksi äärijärjestöä: natsit ja turvapaikanhakijat.

Pääministeri on kertonut julkisuudessa, että tätä hän ei ole tarkoittanut, mutta tätä hän kyllä tuli tarkoittaneeksi.

Pienelle maalle tyypillisesti Suomessa haetaan aina keskitietä, koska se kuulostaa turvalliselta. Keskitietä haetaan myös sieltä, missä sitä ei ole. Ihmisoikeuksien kannattajien ja vastustajien välillä ei ole keskitietä eikä sovitteluratkaisua. Joko ihmisoikeuksia kunnioitetaan tai sitten ei. Ei-tie vie meidät helvettiin.

Johtavat suomalaiset poliitikot tietävät, että muukalaiskammo on maassamme vahva poliittinen voima. Muukalaiskammoiset äänestävät eikä heidän tunteitaan saa tarpeettomasti loukata. Heitä pitää auttaa heidän lähialueillaan eli täällä.

Tämä tulkinta on väistämätön: suomalainen politiikka on joutunut muukalaiskammoisten panttivangiksi. Siksi vaadittiin kuolonuhri ennen kuin pääministeriltä irtosi edes vesitetty kannanotto.

Suomen eduskunnalla on tapana osoittaa kulttuuritahtoaan vierailemalla kerran vuodessa oopperassa, teatterissa tai elokuvissa. Se on hyvä asia. Voisiko eduskunta kerran vuodessa ostaa kansanedustajilleen myös yhden suomalaisen kaunokirjan? Vai synnyttäisikö se vaarallisen kulttuuriähkyn Arkadianmäellä?

Ymmärrän hyvin, että kansanedustajasta puolisoineen napataan kiva kuva, kun hän saapuu oopperaan ykköset päällään. Kansanedustaja lukemassa kirjaa ei kiinnosta mediaa niin paljon. Mutta olisiko tämä pulma voitettavissa?

Edelleen paras tapa sujahtaa toisen ihmisen nahkoihin on kaunokirjallisuuden lukeminen. Se edistää empatiakykyämme. Se on vain sivistyssana, sitä ei kannata pelästyä. Se tarkoittaa myötäelämistä.

Ellei elä myötä, ei elä ollenkaan.

En väheksy tietoa, mutten malta olla tiivistämättä tähän maailman kaikkien aikojen fiksuimman ihmisen, fyysikko Albert Einsteinin ajatusta: Mielikuvitus on tietoa tärkempää, sillä mielikuvituksella ei ole rajoja.

Palaan hetkeksi eurooppalaiseen kansainvaellukseen, jota koitamme rahalla tulpata. Tämä kriisi ei ole ytimessään taloudellinen tai hallinnollinen, vaan eettinen ja inhimillinen. Siksi se on ratkaistavissa.

Samaa moraalista ongelmaa pohti jo kiinalainen filosofi Kungfutse. Kiinasta idea levisi vuosisatojen mittaan juutalaisuuteen ja kristillisyyteen. Se mainitaan lähes kaikissa uskonnoissa jossain muodossa. Se on naiivi ja lapsellinen ajatus. Siis tosi:

”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.”

Kiitos.





Kolumneja vuosien varrelta

Kirjailijan ammatti välkkyi silloin tällöin mielessäni jo varhaisteininä – ei niinkään realistisena ammatinvalintana kuin epämääräisenä tulevaisuudenkuvana. Jos minulta silloin olisi kysytty, millainen kirjailija minusta mahdollisesti tulee, olisin hetkeäkään empimättä luokitellut itseni humoristiksi.

Niihin aikoihin lainasin kirjastosta Paasilinnan toisensa perään. Kirjoitin äidinkielentunnilla aineita, joiden päätarkoitus oli naurattaa luokkakavereitani. Viljelin teksteissäni ahkerasti omasta mielestäni huvittavia sanoja, sellaisia kuin ylenpalttinen tai perso. Lukioaikana tyylini hivenen jalostui, opettaja ohjasi lempeällä kädellä asiatekstin suuntaan, mutta vielä ylioppilaskirjoituksissakin osasin irrotella. Otsikko ”Olen elänyt historiallisia päiviä” kirvoitti minusta tyylipuhtaan pakinan.

Mitä sen jälkeen tapahtui? Kun yhdeksän vuotta myöhemmin julkaisin esikoisromaanini, se kertoikin kahdesta mormonista lähetystyössä suomalaisessa pikkukaupungissa. Takakansitekstin mukaan teos oli moraalifilosofinen sukellus uskon olemukseen ja ihmisyyden ytimeen. Hyvällä tahdolla kirjasta saattoi löytää rahtusen hiljaista huumoria, mutta Arto Paasilinnasta siinä ei näkynyt jälkeäkään.

Myöhempi kirjailijanurani on jatkunut samalla linjalla. Tässä vaiheessa totuus on luultavasti tunnustettava: en kirjoita varsinaisesti hauskoja kirjoja. Onneksi voin lukea sellaisia.

Daniil Harmsin Sattumia on mahdollisesti maailman hauskin kirja. Veikko Huovisen Bakulainen pahvala on Suomen hauskin. Nämä kaksi klassikkoteosta ovat käteviä mielialalääkkeitä myös sikäli, että molemmat koostuvat lyhyistä teksteistä. Niitä voi lähestyä alakulon uhatessa vaikka kesken kiireisen päivän.

Jari Tervo, Kari Hotakainen, Petri Tamminen, Tuomas Kyrö – Suomessa riittää taitavia kirjailijoita, jotka vakavimmillaankin säilyttävät synnynnäisen hauskuutensa. Lista on miehinen, ja usein huumoria syntyykin juuri miehen roolista ja miehenä olemisen yllättävästä vaikeudesta.

Toisaalta hauskuus ei missään nimessä ole sukupuolisidonnaista. Riemastuttavin viime vuosina lukemani kirja on Miina Supisen Liha tottelee kuria, jossa moderni perhe-elämä näyttäytyy absurdin koomisessa valossa. Terävät havainnot ovat välillä julmiakin, mutta niin kuin parhailla humoristeilla yleensä, kerronnan pohjavireenä on ymmärrys ja lämpö.

Carl-Johan Vallgrenin Herra Bachmannin esite tarttui vuosia sitten matkaan Kirjatorin alennuslaarista. Myöhemmin olen metsästänyt samoista laareista lahjakappaleita ystävilleni. Romaanissa ulkomaille muuttanut ruotsalaiskirjailija tarkkailee kansankotia katkeran sivullisen perspektiivistä niin railakkaasti kärjistäen, että Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen alkaa vaikuttaa neutraalilta asiatekstiltä. Molemmat kirjat ovat hauskoja, mutta Vallgrenin kirja on jopa niukasti hauskempi. On kerta kaikkiaan niin yllättävää, että ruotsalainen osaa nauraa itselleen.

Väkisin ei voi naurattaa, vitsi ei synny vääntämällä. Tiedän tämän ja olen jo hyväksynyt osani. Muutama vuosi sitten kirjoitin silti aikakauslehteen humoristisen kesäkertomuksen. Se oli avoin Huovis-pastissi, ja omasta mielestäni kohtuullisen huvittava. Harras toiveeni on, että joku kesämökin terassilla istunut lomalainen ainakin hivenen hörähteli sitä lukiessaan.

Ne ovat sitten ohi, kirjamessut. Omat päiväni Pasilassa olivat molemmat onnistuneita. Hilpein hetki oli lauantaina, kun eräs nainen tuli pyytämään nimikirjoitusta Vadelmavenepakolaiseen. ”Mikäs siinä, mutta en ole Miika”, vastasin spontaanisti ja jälkeenpäin ajatellen turhan rehellisesti. Jos olisin vain signeerannut, lukija olisi saanut hyllyynsä harvinaislaatuisen kappaleen.

Mieleen painui myös Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapaneeli. Puitteet olivat valtavat, messuhalli humisi ikuista meteliään. Seurasin esikoiskirjailijoita lavan sivusta, osana satapäistä ihmismerta, enkä voinut olla ajattelematta niitä seitsemää vuotta, jotka ovat kuluneet oman esikoiseni ilmestymisestä.

En nyt ollenkaan väitä tunteneeni itseäni kaiken hallitsevaksi konkariksi. Kirjailijan ammatti on luonteeltaan sellainen, ettei sitä oikeastaan voi hallita – ainoastaan harjoittaa tai olla harjoittamatta. Katsellessani jossain määrin kauhistuneita esikoiskirjailijoita koin kenties olevani vanhempi ammatinharjoittaja, hivenen jo karaistunut, suojakuoren kehittänyt. Hauraan ja helposti särkyvän mutta kuitenkin kuoren, jonkin sellaisen jonka ihminen tarvitsee voidakseen elää kirjailijan elämää.

Kyse ei ole oikeastaan esiintymistaidosta, vaikka sitäkin kirjailijoilta toki toivotaan. Kyse ei ole myöskään julkisuuden kestämisestä, vaikka vähäinenkin julkisuus kohdalle osuessaan yllättää siihen valmistautumattoman yksilön. Suojakuorta tarvitaan, jotta ihminen uskaltaa laskea käsistään jotain niin henkilökohtaista kuin kirjan ja hyväksyä samalla sen tosiasian, että viesti välittyy tavalla, jota kirjoittaja ei voi ennustaa.

Kirjojen tapa viestiä on luonteeltaan hiljainen, sekin kirjailijan on hyväksyttävä. Kirjamessuista ja kirjastovierailuista, kaikista kohtaamisista huolimatta hän ei ikinä saa tietää, millaisen mahdollisen jäljen hänen sanansa jättävät lukijan mieleen. Maailmaan jokainen uusi kirja, vaikka sitten kuinka menestynyt ja rakastettu, jättää joka tapauksessa vain hyvin vähäisen jäljen.

Kirjallisuuden traditio on vuosituhansia vanha, valtakuntien rajat ylittävä ja ikuisesti laajeneva. Yksittäinen kirja on todella vain pisara meressä, ja tekijän näkökulmasta se on samaan aikaan sekä kauhistuttavaa että lohdullista. Pasilan messuhallissa kierrellessäni tajusin taas kerran kirjojen valtaisan määrän: hyllyt ja tiskit ja myyntipöydät ovat täynnä kirjoja, jotka mielelläni lukisin mutta joita koskaan en lue. Periaatteessa jokainen maailmaan kirjoitettu kirja ansaitsisi huomioni ihan vain siksi, että joku on sen kirjoittanut. Kun jätän sen lukematta, kieltäydyn kohtaamisesta.

Näistä pohdinnoistani päädyin jotenkin jouluun. Ajattelin, että kirjamessut ovat vähän kuin joulu: iloinen, tervetullut tapahtuma, jota leimaa tietty yltäkylläisyys, oikeastaan liiallisuus.

Vaikka joululaulussa esitetään harras toive ainaisesta joulusta, ihminen ei oikeasti kestäisi sellaista. Samalla tavalla mahdoton on ajatus ikuisista kirjamessuista. Itse asiassa se olisi painajainen sekä kirjailijoille että lukijoille. Kukaan ei ehtisi kirjoittaa. Kukaan ei ehtisi lukea. Ensi syksynä sen sijaan, vuoden odotuksen jälkeen, ensimmäinen messupäivä voi taas valjeta uutena ja ihmeellisenä.

Monet kirjailijat kulkevat koko kirjamessuviikon seinänvieriä pitkin. Kun torstai koittaa, he nousevat tutisevin jaloin Pasilaan vievään raitiovaunuun. He yrittävät tukahduttaa hyperventilaationsa ilmaissanomalehdestä hätäisesti rakennettuun paperipussiin – josta pahimmassa tapauksessa löytävät oman kuvansa – ja vilkuilevat paikalle saapuessaan jatkuvasti kelloa, elleivät pyörry jo ovella metrilakukojun äärelle. Takuulla he eivät hengitä ennen sunnuntai-iltaa, kun messukeskuksen valot sammuvat.

Minussa on jonkinlainen valuvika. Pidän messuista valtavasti, ellen suorastaan rakasta niitä. Ehkä tämä kiero kiintymys liittyy lapsuuteeni ja Rovaniemen markkinoihin – ne olivat vuoden kohokohta – tai ehkä siihen, että olen aina nauttinut kiireestä. Linnanmäellä Lintsiburgerissa työskennellessäni koin olevani elossa ja loistavassa työvireessä, kun jono kiemurteli hampurilaisen muotoisen rakennuksen ulkopuolelle, Kummitusjunalle saakka. Työ oli tanssia. Se vaati tarkan koreografian.

Myös messuilla on oltava koreografia. Ostan ensi töikseni lakua päivän pitimiksi. Seuraavaksi hankin lippuja viinimessuille. Vasta sitten hankin tiedon haastattelujeni tarkasta sijainnista. Viime vuonna – älkääkä kertoko tätä kustantajalleni – testasimme kollegani kanssa, kuinka monta viininmaistelulippua ehdimme kuluttaa ennen haastattelujamme. Olimme tehokkaita. Pohjoisalsacelainen riesling oli erinomaisen hyvää.

Vaikka riesling on hyvää ja laku messuravintotasapainon kannalta välttämätöntä, tärkeintä messuonnellisuuden kannalta on kenties juuri häly: Ehkä kirjailija ylimalkaan nauttii niistä hetkistä, joina ei kuule omia ajatuksiaan. Messuhalli on eräänlainen esterata, jonka selvittääkseen on valjastettava käyttöönsä olemuksensa laskoksista kaikki hilpeys ja ylimalkaisuus, kaikki huolettomuus.

Kirjamessut ovat myös kirjailijan kenties ainoa mahdollisuus tuntea olonsa duunariksi: on selvittävä jokaisesta päivästä, ja kun työt ovat ohi, voi rentoutua. Myös yllättävät kollegiaaliset kohtaamiset aiheuttavat iloa. Koskaan en ole tuntenut yhtä vahvaa sidettä Hannu Mäkelään, kuin signeeratessamme yhdessä romaanejamme messukatoksen alla. Väkijoukon yli sinkoutunut taistelutervehdys Lenita Airiston kanssa on myös jäänyt mieleen.

Kohtaamiset lukijoiden kanssa ovat oma lukunsa. Joskus lukijat haluavat sanoa jotain kirjailijan ulkonäöstä. Ai sä oot ton näköinen. Ai sä oot paljon pienempi livenä, et ollenkaan pullukka. Pitäiskö sun helittää hetkeksi sä oot aika väsynyt.

Toisenlaisia, ehkä hämmästyttävin asia koko messuissa, ovat ne kohtaamiset, jotka kohoavat kaiken yläpuolelle, metrilakun, rieslinghiprakan, metelin, hätäisten signeerauksien. Ne kohtaamiset avaavat yhtäkkisen näkymän koko elämään, eikä niiden jälkeen ole aivan entisensä.

Niin kuin silloin, kun se eräs vanha mies tuli puheilleni. Hän oli odottanut kuuliaisesti vuoroaan, ja kun se tuli, hän avasi Totta-romaanini nimilehden. Olin jo signeerannut sen, Turussa, 3.10. Lisäksi olin kirjoittanut ”lohdutusta ja voimaa”. Muistin signeerauksen. Nuorehko nainen oli pyytänyt isälleen henkilökohtaisen lauseeb, sillä isän vaimo, naisen äiti, oli vaikeasti sairas.

”En tiedä miten osaisin kylliksi kiittää”, mies sanoi. ”Tiedätkö, sain tämän kirjan tyttäreltäni tuona sunnuntai-iltana 3.10, hetki sen jälkeen kun vaimoni oli kuollut.”

Miehen takana vuoroaan odottava nainen vaihtoi kärsimättömänä painoa jalalta toiselle. Herra Hakkarainen kulki unisena ohi. Viereisellä lavalla tohtori Kiminkinen selosti elämänoppiaan. Lakua myytiin, kirjoja, tilpehööri vaihtoi omistajaa. Eikä kirjallisuuden merkitys ollut koskaan ollut minulle yhtä selvä.

Kollegani luki taannoin Micael Cunninghamin Tunteja, ja kertoi eräässä julkisessa keskustelussa, ettei pidä romaanin ylivirittyneestä sävystä. Miksi joka sivulla pitää tähdentää henkilöiden pingottunutta läsnäoloa: ”Tässä he ovat, tämä perhe.”

Tunnustettakoon, että Tunnit on yksi lempikirjoistani. Palaan siihen säännöllisesti ammentamaan tietoa proosan rakenteesta, kirkkaasta lauseesta ja taukojen tärkeydestä. Ennen muuta palaan Tunteihin siksi, että sen kerronta on puhtaan fiktiivistä. Se ei jäljittele jakamaamme todellisuutta, vaan hioo sitä, laskostaa sitä auki, kietoutuu ihmisten välille punoutuviin merkityssäikeisiin jotka tekevät arkikokemuksesta mielekkään. Kun romaanin päähenkilö sanoo ostavansa kukat itse – ja kun lukija tietää, että taustalla on Virginia Woolfin romaani Mrs. Dalloway, jossa myös ostetaan kukkia – voi olla varma, ettei kyse ole vain kukista.

Kaikki palautuu tyyliin. Ehkä juuri se Tunneissa ärsytti kollegaani. Ehkä hahmot olivat hänen mielestään pakahtuneita, sentimentaalisia. Itse ajattelen, että kun Tuntien Clarissa Vaughan tekee matkaa arkipäiväisille asioilleen koko luvun ajan, hänen oman elämänsä tavanomaisuus kätkee sisäänsä sen hämmästyttävän seikan, että ihmiset kantavat kaikkialle mukanaan omaa historiaansa. Etualalla on se, miten maailma ilmenee kokemuksessa ihmiselle, jonka muistot ja aikomukset muovaavat arkista havainnointia.

Joidenkin romaanien parissa voi viihtyä, niitä voi jopa pitää poikkeuksellisen taidokkaina romaaneina. Niiden kerronta saattaa olla kekseliästä. Silti jotain jää puuttumaan. Jonathan Franzenin vapaus on minulle tällainen kirja. Se alkaa nokkelalla naapurustojuoruilua jäljittelevällä jaksolla ja jatkuu päähenkilön ironisesti etäännytetyllä – terapeutin ehdotuksesta kirjoitetulla – omaelämäkerralla. Tunnistan romaanin hienouden. Esimerkiksi omaelämäkerrallisuuteen nojaava osuus näyttää peilaavan ja ironisoivankin aikamme ihmisen tarvetta muodostaa elämästään tarina.

Saatan jopa pitää Franzenin Vapautta nerokkaana. Se on kiistatta suurromaani jo pituutensa vuoksi. Englanninkielinen pokkari on yli 700-sivuinen. Se heijastelee yhden perheen eri jäsenten kautta amerikkalaisen yhteiskunnan muutosta reaganilaisesta 2000-lukulaiseen. Mutta. Lavertelevana, kerronnaltaan arkisena Vapaus suhtautuu välinpitämättömästi lauseisiinsa. Se ei ole fenomenologiaa sanan kaikkein ankarimmassa merkityksessä: ilmenevän maailman ja inhimillisen kokemuksen jäsentämistä kielessä. Se kyllä kuvaa maailmaa kielessä, mutta luottaa kuvauksessaan ikään kuin –periaatteeseen: ikään kuin tämä kaikki olisi totta. Se ei etsi täsmällistä ilmaisua.

Luulen, että hiukan yllättäen juuri täsmällisyyden tavoittelu todenkaltaisuuden sijaan on yksi tyyliään – ja fiktiivisyyttään – korostavien romaanien tunnuspiirteistä. Täsmällisyys johtaa kerronnallisiin keskeytyksiin, viipyilyyn esimerkiksi kukkien ostomatkalla. Siksi se tuottaa fiktiivisen etäisyyden ja muuttuu merkitystä kannattelevaksi proosaksi.

Luin vasta Cunninghamin uuden Illan tullen –romaanin. Se ei minunkaan mielestäni ole yhtä suuri somaani kuin Franzenin Vapaus, mutta se on kaunokirjallisempi. Löysin siitä täydellisen täsmällisen, vivahteikkaan kuvauksen siitä, miltä tuntuu olla yhtä aikaa tavanomainen ja poikkeuslaatuinen, eli ihminen. Taidegalleristi uskoo taiteilijansa näyttelyyn vaikka ei pidä sitä Suurena Taiteena: teos koostuu tavallisten ihmisten valokuvista arkisissa puuhissaan sekä halvalla Aasiassa tuotetusta supersankari-oheismateriaalista, joka näiden tavallisten

ihmisten kuvien rinnalla esitetään. Galleristi katselee näitä kuvien tuntemattomia ihmisiä omissa puuhissaan, silmää heistä tehtyjä halloween-asuja ja action-hahmoja, eikä voi tuntea muuta kuin hellyyttä: ”Kaikki kantavat tietysti mukanaan minuuden jalokiveä, eivät pelkästään haavoja ja toiveita vaan sisäisyyttä, jota Beethoven olisi ehkä sanonut sieluksi; sitä itseyden kekälettä jota me kannamme, elossa olemisen yksinkertaista tosiseikkaa, joka punoutuu yhteen haaveiden ja muistojen kanssa mutta on eri asia kuin haaveet ja muistot, eri asia kuin tuo hetki (kadun ylitys, leipomon ovesta astuminen), tuo pieni ikuisuus, henkilökohtainen maailmankaikkeus, jossa ihminen on aina ollut ja jossa hän vastakin pörrää skeittilaudalla tai kaivelee kolikoita käsilaukkunsa pohjalta tai on matkalla kotiin kiukuttelevien lastensa kanssa. Mitä Shakespeare sanoikaan? Uni saartaa pientä elämäämme.”

Itseyden kekäle!

Pateettista, ehkä, mutta minä sanon, että tämä jos mikä on yksityisen kokemuksen jäsentämistä kielessä, sen kommunikoimista muille: kaunokirjallista fenomenologiaa.

Lopettamisen jälkeen vaikeinta on aloittaminen. Sama pätee niin kirjoittamiseen kuin elämään.

Suosittu tapa aloittaa on puhaltaa trumpettiin lähtölaukaus soineen, kuokkineen ja Jusseineen. Aloitussanat jäävät mieleen soimaan, kuin löisi rautatangolla narussa roikkuvaan ratakiskonkappaleeseen. Siinä äänen melkein näkee sarjana matalenevina aaltoja. Tämäntyyppisestä aloituksesta pitävien mielestä ylevänsorttinen aloitusloitsu kannattelee koko kirjaa. Alku toimii nuottiavaimena.

Enkä minä tässä irvaile Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian aloitusta. Se kajahtaa komeasti eikä se ole pelkästään koriste, alkuornamentti, jolla ei ole varsinaista tekemistä itse romaanin ja sen teemaston kanssa. Linnan tapauksessa kyllä on tekemistä. ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Se viittaa tietysti toiseen tunnettuun alkuun: ”Alussa oli sana.”

Heti romaaninsa avauslauseella Väinö Linna liittää romaanikolmikkonsa maailman muihin luomiskertomuksiin, tässä tapauksessa raamatun luomistaruun. Täällä Pohjantähden alla on siis myös luomiskertomus. Se ei kuitenkaan kerro jumalista, vaan siitä miten ihminen viljelee maata ja luo kulttuuria, harrastaa hengenviljelyä.

Kukaan ei ole aloittanut romaania välimerkillä paitsi Lauri Viita. Moreeni starttaa kolmella pisteellä. Minä näen ne kolmena pisarana. Niistä kasvaa puro, joki, koski, Tammerkoski.

Jylhää ja komeaa ei tavoitellut Ernest Hemingway kirjoittaessaan: ”Hän oli vanha mies ja kalasteli yksinään soutuveneellä Golfvirrassa.” Hemingway ei tässä Vanhus ja meri –pienoisromaanin alussa puhalla trumpettiin, vaan aloittaa läskibassolla. Hän oikeastaan kertoo koko kirjan sisällön avauslauseessaan. Loppu on tarkennusta, runsaat sata sivua alaviitteitä.

En halua arvottaa näitä kahta tapaa aloittaa eivätkä ne minun mielestäni kulje kirjallisuuden historiassa edes ajallisesti peräkanaa, vaan rinnakkain.

Erilaiset kirjalliset trendit ja muodit ovat arvottaneet vakavalla naamalla eri aloitustapoja. Suomalaisessa modernismissa jykevä aloitus oli aina liian värikäs ja turhan mehukas. Mitä arkipäiväisemmällä havainnolla romaaninsa aloitti sitä todempi, ideologiattomampi ja psykologisoinnin synnin välttävä se oli modernismin kirjallisuuskäsityksen mukaan.

”Söin aamulla pöydän luona jauhopuuroa ja ryypin maitoa.” Näin aloittaa Antti Hyry Alakoulun. Se on hyvä aloitus.

Vaimeasti ja tyynesti aloittavien tarkoituksena ei ole välttää suurta tunnetta, vaan suurta klisettä. Kun aloittaa vaivihkaa, saavuttaa huipun yllättäen ja väkevästi. Alilämpöisesti aloitetussa ja jatketussa ja loppuun saatetussa romaanissa yksi kuiskattu perkele jylisee maanjäristyksenä. Yksi kyynel riittää. Mieluummin kerronta kannattaa katkaista tuokiota ennen kuin se valuu. Jälkilämpö on silloin kuumempi.

Loppu on suljettu tai avoin. Joka hatulle joko löytyy naula tai sitten ei. Avoin lopetus takaa vähäisemmän menekin, mutta hyvän maineen. Se menee kyllä myöhemmin.

Viimeksi lukemistani lopetuksista häikäisi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen Evankeliumin (suomentanut Erkki Kirjalainen) finaali. Se on sekä avoin että suljettu. Jeesuksen elämä päättyy ristinpuulle, kuten niin monessa muussakin kirjassa ja elokuvassa, mutta Jeesuksen veri tippuu kulhoon ja jatkaa kiertoaan. Kuka se oikein juottaakaan Jeesuksen verta uskoville?

Jos olisin saanut pihatontun joka kerta, kun toimittaja ennen haastattelua pahoittelee, ettei hän ole ehtinyt varsinaisesti lukea kirjaa, jonka vuoksi hän haastattelee minua, niin minulla olisi tällä hetkellä mökkini edustalla neljäkymmentäkuusi pihatonttua.

Tämä luku syntyy tietysti vain niistä toimittajista, jotka ovat synnintunnossaan tunnustaneet asian vapaaehtoisesti. Toiset ovat uskotelleet minulle ja mahdollisille katsojilleen ja lukijoilleen lukeneensa kirjan ja surffailleet takakannesta, kustantajan esitteestä tai kritiikeistä poimimiensa yksityiskohtien myötätuulessa.

Vilunki on tietysti sallittua eikä tarkoitukseni ole päästellä loukkaantunutta narinaa. Nelisataasivuisen ei-dekkarin lukeminen seuraavaksi päiväksi on haastavaa kenelle tahansa. Muistelen sitä paitsi kirjoitelleeni omina toimittajavuosinani juttuja monista asioista, joista en tiennyt mitään, kuten esperantosta ja maaseudusta.

Kun esikoisrunoni ilmestyivät, maan ääriin kuuluvan pamahduksen sijaan ei tapahtunut mitään. Kävin kustantajan kiertueella Kemissä ja Oulussa. Minun olisi pitänyt kaksikymmentäyksivuotiaana lukea keskinkertaisia runojani salilliselle keski-ikäisiä naisia, mikä ehdotus kauhistuttaisi kyllä nykyisinkin. Kerroin runojen sijaan niitä näitä ja lupasin kustantajan tarjoavan kirjaväelle viinaa niin paljon kuin maha vetää.

Radiokanavia oli esikoisteokseni ilmetymisen aikoihin 80-luvun alussa kaksi ja tv-kanavia saman verran. Kirjailijat ja heidän puuhansa eivät olleet lehdistön kiinnostuksen kärjessä. Nykyisin tilanne on toinen. Kirjailijat kommentoivat, kolumnoivat ja leikkivät televisiossa. Vanhempien kirjallisuusihmisten mielestä näin

kirjailija menettää uskottavuutensa: Väinö Linna ei hypännyt televiossa. Siinäpä oli vasta hieno kirjailija.

Se on totta. Väinö Linna oli hyvä kirjailija, mutta televisioon hän tunki mielellään. Kymmenkunta vuotta sitten Yleisradion kakkoskanavalla oli sarjaksi asti esittää Väinö Linnan haastatteluja milloin mistäkin aiheesta. Joskus varsinaista aihetta katsoja ei keksinyt millään.

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana suomalaisten kirjailijoitten saaman julkisuuden määrä on varmasti kymmenkertaistunut. Miten se on vaikuttanut esimerkiksi kirjallisuuden myyntiin? Ei mitenkään. Kirjojen myynti ei ole kymmenkertaistunut eikä edes kaksinkertaistunut. Liekö kasvanut ollenkaan. Onko lisääntynyt julkisuus vaikuttanut kirjallisuuden sisältöön? En usko.

Ihmisellä täytyy olla vikaa päässään, jos hän ryhtyy kirjoittamaan kirjoja saadakseen julkisuutta. Vikapäisyys on tosin ehdoton edellytys hyvän kirjallisuuden syntymiseen.

Media ei jauha kirjailijoita myllyssään sen vuoksi, että kirjallisuuden asia on niin ylivoimaisen tärkeä. Kirjailijat ovat medialle biomassaa, joka pystyy aavistuksen keskivertojulkkista mehukkaammin artikuloimaan itseään. Kirjailijaa tarvitsee vähemmän toimittaa. Se on niin yksinkertaista.

Medialla ei ole mielipidettä. Sillä on sata keskenään ristiriitaista mielipidettä.

Media on koko ajan oikeassa. Sen oikeassaolemisesta on kehitetty matemaattinen kaava. Se menee näin: 24/7.

Vaikea ja ärsyttävä lapsi seuraa minua. Se vaati kaiken huomioni, tarttuu minua jalasta tai hyppää vatsan päälle kun yritän nukkua. Lapsi
tarttuu minua tukasta kun olen ulkona kävelyllä ja repii takaisin sisälle ja sanoo: ”Määä”. Kun yritän katsoa Simpsoneita lapsi heittäytyy television eteen tai uhkaa viskata sen alas parvekkeelta jos turha vahtaaminen ei lopu. ”Mutta kun en minä jaksa”, minä sanon. Aivan turhaa. Joskus se valvottaa
kolme yötä putkeen ja piilottaa Clipperin Snore & Peace -teet ties minne, tai mölisee muuten vain. Ja silti, silti minun tulee rakastaa tuota hirvittävää lasta. Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa. Tuota ”lasta” minä kutsun kirjoittamiseksi.


Olin ehkä kuusitoista tai seitsemäntoista, kun lapsi avasi huoneeni oven ja sanoi ”Päivää”, ja rupesi sitten kuolaamaan joka paikkaan. Minä sanoin ”Hmm”, mutta päätin katsoa mitä tapahtuisi. Huomasin, että kirjoittaminen toi minulle aivan omanlaisensa nautinnon, ehkä kutsumusammatit
saavat näin alkunsa? Sanakirja määrittelee kutsumusammatin mm. sanoin ”usein palkka ja työnkuva eivät kohtaa”. No ei kohtaa ei. Ja miksi juuri kutsumusammatit, mikäli sanakirjamääritelmää on uskominen, ovat juuri sellaisia ammatteja, joissa palkka on kehno? Rivien välistä voisi lukea, että
suurin osa töistä – ne työt, jotka eivät ole kutsumusammatteja eivätkä pakota vuosien nuudelidieetille – suoritetaan vastentahtoisesti ja vain koska täytyy.

Silloin kun työ sujuu hyvin, lapsi nukkuu, mutta entä sitten kun haluaisi lopettaa työt siltä päivältä, edes hetkeksi? nähdä kavereita, tai ylipäänsä jotain muuta kuin nämä seinät, tai tämän näytön, lapsi herää ja alkaa kitistä, ja ainoa keino sen rauhoittamiseksi on jatkaa kirjoittamista. Niin
se on. Se on tuo kirjoittamisen pakko mikä luo koko touhuun sen ambivalentin epätoivon ja kaipuun elementin, ja tuota pakkoa on niin vaikea selittää ihmiselle, joka ei kirjoita työkseen. Huonoina päivinä, sellaisina kun ei olisi yksinkertaisesti vain jaksanut, kun teksti oli surkeaa ja noloa, ei löytänyt muotoaan vaikka sitä kuinka pilkkoi, kirjoitti uusiksi, lisäili, lapsi kirkui korvanjuuressa niin että silmät pullistuivat ulos kuopista. Minä en valinnut tätä. En minä lähettänyt lomaketta vaikeiden lasten osastolle, joka sijaitsee jossain säännöllisten tulojen ja hyvien yöunien tuolla puolen, ja tarjoutunut kokopäiväiseksi hoitajaksi. Se vain tuli.


Minulta on kysytty ”Miksi sä kirjoitat noin paljon ja jatkuvasti vaikkei sulla ole edes deadlineja?” Hei, Jake/Olivia, ei se niin mene. En minä haluaisikaan paahtaa tukkaa päästä, mutta tuo kuvitteellinen deadline syntyy sisäisestä velvollisuudesta itselle, velvollisuudesta kuolaavalle
räyhääjälle, joka on sekä tekeillä oleva teos, että hypergrafinen häiriötila, ikuisesti epätäydellinen ja tullut jäädäkseen.
Sillä taideteos ei ole koskaan täydellinen. Sävellys, kirja, koreografia, veistos, lyhytelokuva,
maalaus: se voi olla täydellinen vain tekijänsä päässä.


Minkä tahansa alkuun saattamisessa traagillisinta onkin se, että silloin uhraa vääjäämättömälle epäonnistumiselle sen, mikä vielä pään sisällä oli täydellistä. Teos on ollut tekijänsä sisällä puhdas, koskematon, ulostuomaton… mutta nyt, ensimmäisestä lauseesta lähtien se jo kuolaa tuossa matolla,
tuoksuu hieltä eikä jotenkaan ”toimi”. Tai sitten se on neitseellistä lunta, ja sitä menee ja astuu ensimmäisen askeleen ja puuterimainen alue on nyt söhröinen kasa, mikään korjaustyö ei auta, ei palauta menetettyä alkuperäiseen toismaailmallisuuteensa, parhaimmassa tapauksessa vain lähelle
sitä. Lunta, jossa lumienkelitkin näyttävät pahoinvoivilta. Sanon sen aina ja sanon sen nytkin: parhaita kirjoja ovat ne joita ei ole kirjoitettu.


Ihmettelen ja en ihmettele sitä, mikä ajaa ihmistä luovaan työhön. Niin romanttiselta ja ylimieliseltä kuin tämä kuulostaakin, on hyvällä taiteilijalla oltava sisäinen pakko tehdä taidettaan, vaikka silloinkin kun olohuone on tulessa tai edellinen kunnon ateria syöty joskus 2004. Vaikea itserakas kakara on ovela eikä se tunne sääliä. Se ujuttautuu uniin ja vähättelee sinua silloin kun kävelet joutilaana rotuaarilla. ”Lopeta velttoilu”, se kähisee ja roikkuu jaloissa, ”työt on vielä kesken, hei…” Mutta: jos jonain päivänä kuulette oveltanne koputuksen ja kurkistatte ovisilmästä ja näette käytävällä epäilyttävän, korisevan ja vähän vastenmielisenkin lapsen, kutsukaa se sisään, mielenterveytenne uhalla. Mistään ette saa sellaista iloa kuin siitä kun se nukkuu.

Melu! Lamaannuttava älämölö. Mikä merkityksiä sikiävä tohina… Jos minulta kysytään niin kaikkien pitäisi vain olla hiljaa. Mutta lopulta – lopulta hiljaisuuskin on yhtä ajatusta! Sitä ei pääse pakoon, se ehdottelee… rupeaa röyhkeäksi! Kieli on kohinaa ja taifuunin riepoittelema lintuparvi.
Ehkä tästä on jauhettu jo vuosisatoja, yks hailee! Kirjailijana suhteeni kieleen on täynnä kompurointia ja katkeruutta, epätoivoisesti rakastuneen ähinää… Minä rakastan ja vihaan kieltä! Syitä on monia. Ja kommunikaation mahdottomuutta minä vihaan. Soittaja tarttuu instrumenttiinsa
ja antaa mennä! Hän on sentään turvassa, edes hetken, hän pääsee pakoon. Ja vaikkei soittaja ajattelisikaan sitä “pakona”, on musiikin ylisanallisuudessa jotain niin elvyyttävää. Painottoman onni…


“Ymmärrättekö mistä minä puhun?” on turha kysymys… sillä ei ole mitään väliä! Eihän kukaan “ymmärrä”, parasta mitä ihminen voi tehdä on “käsittää jotenkuten”, mikäli siis sattuu puhumaan samaa kieltä ja noin… Aina tullaan puolitiehen, ehkä lähemmäs – mutta se on harvinaista! Sillä
loppujen lopuksi jokainen siivilöi kuulemansa oman psyykkisen rakenteensa lävitse, ja niin tuloksena on vain oma näkemys toisen näkemyksestä. Todellista “suoraa yhteyttä” ei ole, välissä on aina suodatin, siis toinen ihminen. Tässä on kielen kauheus! Kirjailija pilaa kirjan kirjoittamalla sen. Parhaat kirjat on niitä joita ei ole vielä kirjoitettu. Päässä kaikki on tiptop ja koko se kaunis kaikkeus ja rakenne yhtenä harmonisena fenomeenina, mutta heti
kun asioita alkaa sanallistamaan, niistä katoaa jokin – sanotaan sitä nyt vaikka paremman puutteessa “taiaksi”. Se, mikä mielessä oli yhtenäistä ja selkeää oli yhtenäistä ja selkeää juurikin siksi, ettei sitä mielessä varsinaisesti sanallistanut, vaan tunsi, koki, eli. Ajattelu on luonteeltaan viime kädessä
ylisanallista, ja paradoksihan tässä on taas se, että kun minä yritän nyt sanallistaa aivoitusten nonverbaalisuutta, minä pilaan koko ajatuksen. Kuin spraymaalaisi Taj Mahalin seinään törkeyksiä!


Ehkä sanat on romahtamisalttiita siltoja, samanlaisia köysisiltoja kuin Indiana Jones-leffoissa tai kaikissa seikkailuleffoissa jotka sijoittuvat jonnekin eksoottiseen maahan. Eksoottisen maan tunnistaa siitä että siellä on köysisiltoja. Jos köysisiltoja onkin Suomessa ja Saksassa ja sun missä
niin kyseessä on aina ikävä replikaatio… jäätelökojun vieressä… Pääsylipulla! “Mutta onhan Suomiksin eksoottinen maa… joillekin…” joku sanoisi. Totta kai, niin, tässä sitä taas ollaan! Mahdoton päästä eteenpäin ilman että saa heti palata takaisin korjaamaan jälkiään. Sivuaskelia,
hyvät ystävät, sivuaskelia… Pitkä rivitanssi hautaan on elämä!

Eikä sanoihin voi muutenkaan luottaa. Tämäkin seikka vaivaa minua kohtuuttomissa määrin, eikä vain kirjailijana, vaan yleisesti. Kuvittele että löydät lätäköstä sivun jonkun päiväkirjasta: tuskinpa saisit sellaisesta läpikastuneesta lötkäleestä mitään tolkkua, ehkä sanan sieltä, toisen täältä, mutta kokonaisuus jäisi arvailujen ja omien tulkintojesi varaan, joihin taas vaikuttaisivat sinun oma psyykeesi ja sen hetkinen elämäsi ja se millä tuulella sattuisit olemaan, niin kuin että jos sinulla olisi kuumetta, hammassärkyä, saattaisit lukea kastunutta tekstiä hajamielisesti tai ohittaa koko
paperin tykkänään toisin kuin silloin, kun sinulla olisi ns. hyvä päivä, olisit saanut ylennyksen töissä, voittanut arpajaisissa… ja koko maailma tuntuisi olevan sinun puolellasi, kaikki liikennevalot vaihtuisivat juuri sopivasti vihreiksi, jokainen vastaantulija ajattelisi sinusta vain hyvää, kuinka
ainutlaatuinen sinä oletkaan ja kuinka hienot kengät – ja mikä ryhti!


Silti minä kirjoitan. Jos en muuten niin ainakin siinä toivossa, että joskus sanaketjut, lauseet, löytäisivät tiensä merkitysflokin seasta sinne, mitä ei voi sanallistaa, mutta joka yhtäaikaa on riippuvainen sanoista, kuin juna raiteistaan. Tulevaisuus näyttää, onko kirjailijoiden – kunnianhimoisten kirjailijoiden tärkein tehtävä olla sittenkin kirjoittamatta. Siinä vasta maailma! Ei muuta kuin paperileijojen väsäystä päivästä toiseen, värikkäissä vaatteissa… iltaisin kokoonnutaan yhdessä lammen partaalle rötköttämään. Älytöntä…