Ohjelmajohtajat

”Alusta alkaen oli itsestään selvä asia, että kirjamessujen ohjelmalla on tapahtuman onnistumisessa keskeinen merkitys – onhan kyseessä suurelle yleisölle järjestettävät messut. Maailmalla on monenlaisia kirjamessuja, joissa yleisö saa henkilökohtaisesti tavata ja kuunnella kirjailijoita. Näiden messujen kokemuksia hyödynnettiin, kun lähdimme suunnittelemaan Helsingin kirjamessujen ohjelmatarjontaa. Halusimme luoda messuillemme omaleimaisen ohjelman ja omat perinteet.  

Ohjelmatoimikunta koottiin noin puolitoista vuotta ennen ensimmäisten kirjamessujen toteutumista. Saimme mukaan erittäin asiantuntevan ja innostuneen ryhmän. He edustivat kauno- ja tietokirjailijoita, kääntäjiä, kirjastoja, äidinkielenopetusta ja kirjamaailmaa yleensäkin.  

Muutamia tärkeitä linjavetoja teille heti: ohjelman tulee olla pääasiassa ilmaista ja kirjailijoiden esiintymiset saavat kestää maksimissaan 20 minuuttia ja seminaarit 45 minuuttia. Lisäksi emme katsoneet aiheelliseksi valita messuilla yhtä päämaata, vaan suunnitella ohjelman kokoavien teemojen alle, näin syntyivät esimerkiksi dekkarilauantai ja scifisunnuntai.  

Hyvissä ajoin ennen ensimmäisiä kirjamessuja vuonna 2001 olimme yhteydessä kustantajiin ja kerroimme heille teemoistamme ja ohjelmaperiaatteistamme. Toivoimme hartaasti, että kustantajat kutsuisivat messuille myös tunnettuja ulkomaalaisia kirjailijoita. Saimmekin kokoon mahtavan ohjelman: neljän päivän aikana esiintyi 500 kirjailijaa 350 eri esityksessä.” (Suomen Messut, Tarinat, 2005, s.19-22)

Eräänä päivänä Doris Stockmann, tuo kaikkien aikojen ensimmäisten Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja kysyi minulta, ryhtyisinkö hänen jälkeensä kirjamessujen ohjelmajohtajaksi. Hän perusteli pyyntöään kertomalla että oli havainnut, miten kirjamessujen ihka ensimmäisen ohjelmatoimikunnan jäsenenä olin ideoinut ja toteuttanut ryhmässä paljon raikkaita ja rohkeita asioita, ja verkostoni näyttivät olevan harvinaisen laajat. Kirjallisen maailman, suomeksi ja ruotsiksi kirjoittavien kollegojen ja eri kustantajien sekä kirjakauppiaiden lisäksi minulla on ollut aina suoraluontoiset suhteet mediaan ja toimittajiin, eri ammattialojen ja myös puolueiden kellokkaisiin ja vaikuttajiin, akateemisen maailman tutkijoihin ja myös kaikenkarvaisiin kulttuurielämän rajatiloissa kulkijoihin.

Suostuin. Miksei kirjailijakin voisi vetää kirjamessuja siinä missä muutkin; esimerkiksi kirjakauppiaat, kustantajat ja kulttuuritoimittajat. Eikä varmaan ollut pahitteeksi, että minulla oli jo tuolloin kirjailijana kokemusta eri kirjamessuista muissakin maissa: etenkin Ruotsissa, mutta myös Englannissa, Ranskassa ja Saksassa. Osasin hahmottaa niin kirjailijoiden, kustantajien kuin muidenkin messuosallistujien ja näytteilleasettajien uhkia ja mahdollisuuksia. Jos joku piti valintaani erikoisena – olen jälkeenpäin kuullut erään kirjakauppias-senioriherran pohtivan onkohan edelleen aktiivisesti luova kirjailija voinut olla jäävi sijoittelemaan kollegoja ja kustantajia ohjelmakartalle – niin enimmäkseen havaitsin ympäristössäni kannustusta ja riemastusta. 

Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että alkuvuosina Helsingin kirjamessujen avauduttua monenlaisia epäilyksiä ja soraääniäkin kuului. Etenkin osa kirjailijoista piti – ja ehkä vieläkin pitää – kymmenien tuhansien kävijöiden messuja ja hälinän keskelle sijoittuvia haastatteluja itselleen vieraana olomuotona. Osalle kirjailijoista taas pääsy messuille on kuin palkinto hyvin tehdystä työstä; yksinäisten kuukausien ja jopa vuosien jälkeen lukijoiden ja kollegoiden näkeminen on tärkeä terapeuttinenkin kokemus. Ja miltä meistä kaikista, niin messujen tekijöistä kuin kokijoista, tuntuikaan nähdä torstain avajaisaamuina se lasten ja nuorten villi juoksu messuhalliin. Sitä näkyä en unohda.

Minulla oli ohjelmajohtajavuosinani tukena mahtavan aktiivinen ohjelmatoimikunta ja tehokkaita yhteistyökumppaneita, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran asiantuntijoista Svenska Litteratursällskapin vastaaviin, kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen edustajista eri kirjastojen toimijoihin, yliopistotutkijoista aikuisten sekä lasten ja nuorten kirjailijoihin. Opin valtavan paljon ihmisiltä ympärilläni. Suomen Messujen puolelta varsinkin Anja Böhlingin panos messujen ohjelmakartan luomisessa oli aivan huippua! Huhti-toukokuulla me kaksi Anjaa istuimme sijoittelemassa ohjelmaslotteja vielä iltamyöhään messujen toimistolla. Myös Suomen Messujen Tiina Saarnimon muistan erityisen skarppina toimikuntalaisena ja tiedottajana.

Tämän pienen muistelon päätteeksi kiitän lämpimästi kaikkia kirjamessujen yhteistyökumppaneitani noilta vuosilta.

Ranskalaisen kulttuurin tähti

Helsingin kirjamessujen vuoden 2010 teemamaaksi oli valikoitunut Ranska. Sen symboliksi ja keulakuvaksi saimme monipuolisesti ranskalaista kulttuuria edustavan ruhtinattaren, kirjailija ja näyttelijä Anne Wiazemskyn. Hänen vierailuaan valmisteltiin huolella. Kirjamessujen ohjelmalehdessäkin julkaistiin aukeaman juttu, Pariisin Les Deux Magots -kahvilassa tehty haastattelu.

Wiazemskyn isoisä oli nobelkirjailija François Mauriac. Wiazemsky on itse julkaissut kymmenen romaania, hänen kustantajansa oli arvostettu Gallimard. Suomeksi oli ilmestynyt vuonna 1998 Annikki Sunin suomentamana ja WSOY:n kustantamana romaani Hymni rakkaudelle. Näyttelijänä Wiazemsky on ollut pääosissa useissa ranskalaisen uuden aallon elokuvissa. Hän oli toista kymmentä vuotta naimisissa elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardin kanssa.

Artemisia edizioni julkaisi juuri ennen kirjamessuja Wiazemskyn omaelämäkerrallisen romaanin Nuori tyttö Sari Hongellin suomentamana. Se kertoo 18-vuotiaan tytön kokemuksista Robert Bressonin elokuvan tähtenä. Myöhemmin ilmestyi vielä Sari Hongellin suomentamana romaani Berliinin lapseni kirjailijan vanhemmista.

Kirjamessujen aikana esitettiin elokuvateatteri Orionissa Helsingissä kolme elokuvaa, joissa Anne Wiazemsky on pääosassa. Ne olivat Pier Paolo Pasolinin Teorema, Jean-Luc Godardin Kiinatar ja Philippe Garrelin L´Enfant secret.

Kirjamessujen avajaispäivänä Wiazemsky peruutti tulonsa messuille. Se oli paha takaisku, vaikka yleensä muutoksiin ja peruutuksiin oli ainakin henkisesti varauduttu.

En ole jättänyt yhtään Helsingissä järjestettyä kirjamessua väliin. Olen osallistunut niihin kaikkiin, joko tavallisena vieraana, haastattelijana tai ohjelmajohtajana. Joka kerta olen nauranut ja
viihtynyt kirjamessujen miljööstä ja niiden luomasta tunnelmasta. Melkein kaikki messutapaamiset, sovitut tai satunnaiset, ovat olleet mielestäni hauskoja, mielenkiintoisia ja muistamisen arvoisia kuten esimerkiksi ravintolakäyntejä Jörn Donnerin kanssa. Tämä tapahtui 2000-luvun alussa, kun sattumalta tapasin Jörnin messuvilinässä yhtenä iltapäivänä. Keskustelimme
hetken ja ehdotin hänelle, että menisimme paukuille, johon hän heti suostui. Kun istuimme juomiemme ääressä, totesin Jörnille, että täällä messuilla tulee juotua hieman liikaa, kun tuttuja on
niin paljon, ja yks sun toinen haluaa tarjota oluen tai kaksi. Tähän hän vastasi, ”Kuulle, voit juoda vaikka joka päivä, jos aloitat juomisen vasta kello 18.” ”Tuon olet kertonut minulle aikaisemmin,
mutta kello on vasta 14.” ja jatkoin ”Kerroit myös, että itse noudat tätä sääntöä.” ”Nyt sinulla kuitenkin on menossa jo toinen whisky.” ”Kuinka asian laita oikein on?” Tähän Jörn vastasi nauraen
”Etkö muka tiedä, että poikkeus vahvistaa säännön.”
Olen yli kahdenkymmenenvuoden ajan pyrkinyt kirjaimellisesti seuraamaan Jörn Donnerin ”sääntöä” ja onnistunut siinä kohtalaisen hyvin. Toki myönnän avoimesti, että Helsingin
kirjamessuilla tämä ohje on usein unohtunut.

Luulin jo, että kirja-ala oli kohdaltani mennyttä maailmaa, kun sain yhteydenoton Messukeskuksesta. Tulin yllätyksekseni valituksi pitkäaikaisen messujohtaja Nalle Nybergin seuraajaksi. Kaksivuotinen pestini (2016–2017) oli käytännössä liki kolmivuotinen, sillä ensimmäinen vajaa vuosi meni sisäänajossa ja seuraavan vuoden esirakentamisessa.

Olin aiemmin ollut kolmessa kustantamossa töissä kymmenen vuoden ajan, ja siten työskennellyt ruohonjuuritasolla kymmenellä Helsingin Kirjamessuilla. Tapahtuma ja toimiala olivat hyvinkin tuttuja, valtaosa ihmisistä myös. Kun aiemmin olin ollut tarjoamassa ohjelmanumeroita, nyt tehtävänäni olikin olla rakentamassa 1500 ohjelmaehdotuksesta parhaimmillaan yli tuhannen ohjelmanumeron tapahtumaa. Tuolloin oli vielä teemamaita ja niiden kanssa käytyjä neuvotteluja. Osalleni sattuivat Suomi ja Pohjoismaat sekä neuvottelimme tulevat teemamaat Yhdysvallat ja Ranskan. Tästä muistona saan edelleen vuosittain kutsun kesäkuussa etupeltoon USA:n suurlähetyssä vietettäviin 4th of July -kinkereille, joten kulttuurisuhteidemme vaaliminen osaltani jatkuu.

Omiksi tavoitteikseni asetin messujen kävijämäärän nostamisen, kirjojen käännös- ja elokuvaoikeuksien myymisen edistämisen sekä toimialan yhteishengen lisäämisen. Parissa vuodessa ei ihmeitä saa aikaan, mutta ehkä jotain. Ainakin rikoimme silloisen kävijämääräennätyksen vuonna 2017: 84.000 kävijää. Todennäköisesti myös ohjelmanumeroiden määrä käväisi ennätyslukemissa, jossain tuhannen paremmalla puolen. Järjestimme molempina vuosia kirja-alan omat jatkopileet Messukeskuksessa, joissa toisena vuonna soitti Mauri Kunnaksen perustama kirjailijapändi Nyrok Dolls.

Ulkomaisista vieraista suurin tapahtuma oli Dan Brownin vierailu. Kirjailijan suomalaiskustantaja oli onnistunut houkuttelemaan Brownin tekemällä muun muassa videon, jossa kustantaja pyysi avannossa lilluen kirjailijaa Suomeen. Temppu onnistui.

Keskeisin kävijämäärään vaikuttanut muutos oli torstain aukioloajan venyttäminen parilla tunnilla. Tämä mahdollisti työpäivän jälkeen vierailun messuilla. Minua oli aina ihmetyttänyt torstain messupäivän lyhyys, kun vielä olin kustantajapuolella asiaa tarkkailemassa.

Olin viestintätöissä törmännyt omituiseen ilmiöön: yritysjohtajat lukivat hämmentävän vähän muuta kuin ammatti- ja golfkirjallisuutta. Kaunokirjallisuudesta kun oppisi muun muassa empatiaa, joka on tärkeää vaikkapa myyntityössä, markkinakäyttäytymisen ymmärtämisessä ja ihmisten johtamisessa. Siispä sovimme Kauppalehti Option kanssa yhteistyöstä, jossa jo avajaispäivänä, ennen messuja alkoi kulttuuripuhe Kirjallisella bisnesaamiaisella. Vieraina oli yritysjohtajia kertomassa heille tärkeistä opuksista. Päivä jatkui bisnesaamupäivänä, jolloin tarjolla oli talousaiheista ohjelmaa.

Kumpanakin vuonna (2016 ja 2017) meillä oli kirjoihin ja kirjakäsikirjoituksiin perustuvien elokuvakäsikirjoitusideoin pitchaus Suomen tunnetuimmille elokuvatuottajille. Varsinaisena ajatuksena oli törmäyttää kirja-alaa elokuvaväen kanssa, jotta yhä useampi kotimainen romaani löytäisi tiensä valkokankaalle. Kumpanakin vuonna meillä oli aloitteestani pitkälle menneitä neuvotteluita sekä Sodankylän elokuvafestivaalien jälkimmäisenä vuonna myös Helsinki International Film festivaalien eli Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalien kanssa. Ajatuksena oli tuoda paitsi kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia, myös muuta kulttuuritarjontaa, ja kasvattaa samanaikaisten ruoka- ja viinimessujen tapaan tapahtuman kävijämäärää. Elokuvat kun olisivat toivottavasti tuoneet kirjapuolellekin lisäkävijöitä varsinkin nuorista. Ennen elokuvia olisi ollut aina keskusteluita, joissa kirja-alan vaikuttajatkin olisivat päässeet valokeilaan. Hankkeet kaatuivat ehkä tarpeettomiinkin teknisiin syihin ja joidenkin kustantamoiden vastustukseen.

Omituisin ja jälkikäteen huvittavin episodi oli, kun jälkimmäisenä vuotenani, paria päivää ennen messuja Seura-lehti julkaisi artikkeli otsikolla ”Vihaatko runoja, Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola?”. Samaa tematiikkaa Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja jatkoi synkkämielisellä arviollaan kirjamessujen väitetystä kaupallistumisesta ja runovastaisuudesta. Huvittavaa tässä oli se, että juuri vuonna 2017 messuohjelmassa oli todennäköisesti enemmän runoutta kuin koskaan. Nuoren Voiman liitolle oli tietoisesti raivattu ennätyksellisen pitkä lava-aika runoudelle. Kohun taustalla oli talousvaikeuksiin ajautunut pieni runokustantamo, joka päätti selittää messujen väliin jättämisensä muiden syyksi – ja syyttää kirjamessuja runovastaisuudesta – jonka kustantaja myöhemmin myönsikin Nuoren voiman liiton järjestämässä yhteistapaamisessamme messujen aikana.

Yritin lisätä särmää, iloa ja rentoutta virallisiin messun ohjelmanumeroihin. Niinpä Suomi100-vuonna messujen avajaisohjelmassa esiintyi nykysäveltäjähuippu Pasi Lyytikäinen – ja soitti Finlandian pullolla. Edellisvuonna Jari Tervo oli pitänyt hieman lietsottuna sen verran räväkän rasisminvastaisen avajaispuheen, että HS otsikoi sen sitaatilla: ”Häpäisemme humanistisen ja kristillisen perintömme”.

Kun vielä olin kustantaja, kiusallisinta messutoiminnassa oli selittää kirjailijoille, miksi he eivät päässeet mukaan ohjelmaan. Kaikki vain ei yksinkertaisesti mahdu, mutta sattumalla on toki osuutta. Huonoimmassa asemassa ovat tuntemattomat esikoiskirjailijat. Se on tavallaan ankeaa, kun valtaosa alan tulokkaista ei pääse osallistumaan alan päätapahtumaan, vaikka heistä on juuri tullut osa kirjaperhettä. Olin aiemmin ollut järjestämässä startup-tapahtumia, joten toin saman pikaesittäytymis-konseptin kirjatapahtumaan. Kaikille esikoiskirjailijoille tarjottiin mahdollisuutta tulla esittäytymään muutamaksi minuutiksi. Kirjailija sai itse päättää, miten. Osaa haastattelin, osa luki otteita omasta esikoisteoksestaan. Tämä ei siis poissulkenut kirjailijaa pääsemästä omaan, pidempään ohjelmaslottiin.

Kehittämisideoita pitää aina olla aluksi liikaa. Silloin edes joku pääsee jatkoon. Matkalla karsiutuneiden ideoiden joukossa oli kasvattaa Helsingin Kirjamessuista myös ammattilaismessut, yhteistyössä keväällä järjestettävien Lontoon kirjamessujen kanssa. Esimerkiksi Göteborgin kirjamessuilla on vahva ammattilaisulottuvuus, mutta Helsingissä ei. Tämä hanke ei saanut kannatusta, joten se jäi odottamaan parempia aikoja.

Toinen toteutumatta jäänyt kehitysidea oli kirjanostamisen helpottaminen vedettävien kauppakassien avulla. Tiesin omasta kokemuksesta, että vannoutunut bibliofiili joutuu lähtemään usein kotiin kesken messupäivän, kun kirjakantamukset käyvät liian raskaiksi. Tähän ratkaisuna olisi ollut vaikkapa sponsoroidut, myytävät tai lainattavat, renkailla olevat ostoslaukut, joita näkee ikäihmisillä. Ehkä tähänkin joskus löytyy ratkaisu.

Messujärjestäminen oli huikea kokemus, josta päällimmäisenä muistona on kiitollisuus. Eräänä jälkivaikutuksena kohdallani oli Kansallisteatterin hallintoneuvoston jäsenyys, joka jatkui aina 2025 keväälle saakka. Erittäin suurella todennäköisyydellä tuo pesti tuli kohdalleni siksi, että olin tuolloin kirjamessujen ohjelmajohtajana. Kiitos siitäkin. Toivottavasti messut kasvavat edelleen ja tuovat elinvoimaa koko kirja-alalle pitkälle tulevaisuudessakin.

”Sain toimia Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtajana neljä vuotta, joiden aikana maailma ja suomalainen kirjallisuus kokivat suuria mullistuksia. Kirjamessujen silloinen kävijäennätys tehtiin rytinällä 2019 ja muistan hurmoksellisen, innostuneen tunnelman läpi messupäivien. Olimme tehneet liudan muutoksia alkaen messujen ilmeestä aina lastenalueen houkuttelevuuteen. Kontrasti oli iso seuraavaan vuoteen, kun järjestimme virtuaaliset kirjamessut tyhjissä halleissa koronan laitettua maailman säppiin. Seuraavakin vuosi meni vielä varovaisissa tunnelmissa, mutta yleisömessut saatiin kuin saatiinkin järjestettyä.

Aloittaessani messuilla vuonna 2018 äänikirjat eivät olleet puheenaihe, mutta lähtiessäni messuilla oli jopa äänikirjoille omistettu oma lavansa. Alaa koetteleva muutos oli tapahtunut huimaa vauhtia. Samanaikaisesti suomalaisessa kirjallisuudessa uusi tähtien sukupolvi oli noussut framille, kun Miki Liukkosen ja Pajtim Statovcin kaltaiset tekijät keräsivät tuhatpäisiä yleisöjä. 

Aloitin Kirjamessu-urani KirjaKallio-lavan tuottajana ollessani vielä lukiossa. Työ ohjelmajohtajana oli ikimuistoista ja muistelen ilolla ja kiitollisena vuosia Pasilassa kirjallisuuden äärellä.”

-Ronja Salmi

Olen ollut Helsingin Kirjamessuilla melkein joka vuosi niiden historian ajan jossain roolissa – useimmiten toimittajana, joskus kirjailijanakin. Mutta vasta ohjelmajohtajan pesti 2022 sai tajuamaan messuohjelman laajuuden. Ensimmäisenä ohjelmajohtajavuotenani lavoja oli 15, nyt jo 17. Kuraattorin on määrä täyttää ne 900 ohjelmanumerolla. Ensimmäisenä vuonna ensireaktio savotan edessä oli kauhun sekainen lamaannus. Edeltäjäni Ronja rauhoitteli vakuuttamalla, että kirjamessut on rasvattu kone, tuotanto, joka on vaikea pilata. Ja niinhän se on: kaaoksen logiikkaa noudattava prosessi vyöryy joka vuosi maaliin, ohjelmajohtajan vähän töniessä sitä matkan varrella.

– Ville Blåfield

Helsingin Kirjamessut 25 vuotta

Puhe Toimialapäivässä 21.5.2025

“Ihme kyllä, vaikka kirjojen ja kirjallisuuden kuolemaa on ennustettu kauan, ne elävät paremmin kuin koskaan.” Näin totesi Jörn Donner Helsingin Kirjamessujen avajaispuheessaan vuonna 2008. Donner jatkoi: “Tietojen hankkimista varten on tietysti olemassa hakukoneita, ja Googlen tapaiset yritykset digitalisoivat miljoonia kirjoja, mutta tuskinpa tulevaisuus on siinä että laptop kannetaan sänkyyn jotta voisi harrastaa yölukemistoa sen näyttöpäätteen avulla.” Frankfurtin kirjamessuilla oli juuri esitelty Amazonin Kindle, josta Donner totesi: “On mahdollista että tämä ei jää pelkäksi muoti-ilmiöksi.”

No, nyt 17 vuotta myöhemmin voidaan todeta, aivan kaikkia teknologisen kehityksen nyansseja Donner ei ehkä tavoittanut. Itse kannoin laptopini – ja muita näyttöjä – sänkyyni sekä eilen illalla että tänä aamuna. Mutta tämä totuus on pysynyt: kaiken murroksen keskelläkin kirjallisuus itsessään tuntuu elävän vuosi vuodelta paremmin — Helsingin Kirjamessujen näkökulmasta. Vuosi vuodelta Messukeskuksessa tehdään myyntiennätyksiä, jo useamman vuoden olemme ohittaneet kävijämäärässä Göteborgin kirjamessut ollen siis Pohjoismaiden suurin kirjallisuustapahtuma – tapasin juuri Tukholman kirjamessujen vastaanotolla Göteborgin väkeä, ja meidän henkseleidenpaukuttelumme on sielläkin hyvin huomattu – ja viime vuonna teimme oman kaikkien aikojen kävijäennätyksemme 98 000 kävijää. 24 tai 25 vuodessa olemme kasvaneet 30 000 kävijän tapahtumasta lähes 100 000 kävijän festivaaliksi. 24 ensimmäisen vuoden aikana Helsingin Kirjamessuilla on myyty 6 144 000 painettua kirjaa.

En halua vähätellä toimialan haasteita, mutta toistuvasti Helsingin Kirjamessujen messuhallien sunnuntaina pikkuhiljaa hiljetessä ajattelen: mikä kirjallisuuden kriisi?

“Helmikuussa 1999 joukko suomalaisia kirjaihmisiä – etupäässä kustantajia ja kirjakauppiaita – tapasi Baltian kirjamessuilla Vilnassa. Taisi olla tuo harvoin kuunneltu ääni, omantunnon kolkutus, joka sai meidät kysymään itseltämme, olemmeko hoitaneet leiviskäämme oikein.” Näin on kirjoittanut Helsingin Kirjamessujen syntyvaiheista kustannusyhdistyksen silloinen toimitusjohtaja, toimialan legenda Veikko Sonninen. ”Olemmeko todella tehneet kaikkemme palvellaksemme lukijoita ja asiakkaita; käyttäneet kaikki mahdollisuudet hankkia kirjalle uusia ystäviä ja tuoda kirja näkyvästi keskelle ihmisiä; muistuttaa mieliin, että kirja voi ja elää hyvin tässä postmodernissa ja sirpaloituneessa mediamaailmassa? Jos kirja on Vilnassa messun arvoinen, eikö se ole sitä myös Helsingissä?” Tuolta Vilnan-reissulta on olemassa myös värikkäämpiä kuvauksia.

Omantunnontuskissaan tämä joukko marssi Helsingin Messukeskukseen, jossa ideasta innostuttiin. Sonninen kuvaa: “Päädyimme varsin nopeasti yhteisymmärrykseen työnjaosta. Suomen Messut hoitaa oman osaamisalueensa, messujen käytännön organisoinnin. Kirja-alan edustajat puolestaan lupautuivat kaikin tavoin myötävaikuttamaan siihen, että näytteilleasettajia, yleisöä kiinnostavia vieraita ja esiintyjiä ja laadukasta kirjallista ohjelmaa on riittämiin.”

Ensimmäiset Helsingin Kirjamessut järjestettiin sitten 2001, joten tämä työnjako on kantanut nyt 25 vuotta, omalla muutaman vuoden kokemuksellani voin todistaa: hämmästyttävällä tavalla. Helsingin Kirjamessut todella on koko toimialan yhteinen ponnistus, toimeksiantajiemme viisaalla ohjauksella, jossa 900 ohjelmanumeron lavaohjelman tuottaa yhdessä monta sataa ohjelmatuottajaa ja näytteilleastettajaa. Frankfurtin, Leipzigin tai jopa Göteborgin kirjamessuilla vieraillessani hämmästelen lavaohjelmaa selatessani sen suppeutta – Helsingin vyörytykseen verrattuna.

“Helsingin Kirjamessut on yleisömessut”, Sonninen linjasi, ja tähän äkkiseltään yksinkertaiselta tuntuvaan ajatukseen kiteytyy Helsingin Kirjamessujen menestyksen salaisuus. Me emme ole ammattilaistapahtuma, vaikka meillä myös ammattilaiset kohtaavat toisiaan. Me emme ole kirjasnobien kupla, vaikka hekään eivät tuskin voi jättää Helsingin Kirjamessuja väliin. Ihmismassojen vyöryä messuaukion läpi lauantaiaamuna katsoessa on helppo todeta: me olemme suuren yleisön tapahtuma, mikä ehkä kertoo jotain myös suomalaisten vahvasta suhteesta kirjaan. Me olemme kaikenlaisten lukijoiden, myös entisten ja tulevien lukijoiden, juhla. Kirja on edelleen Suomessa kansanosake, ja Helsingin Kirjamessut sen suuri, rakastettu osakeanti.

Helsingin Kirjamessuilla on syntynyt pariskuntia, skandaaleja, kohuja, tähtiä, erinomaisia kauppoja, krapuloita, uutisia, kustannussopimuksia, — ja uusia lukijoita.

Aivan erityinen mylly kirjamessut ovat tietenkin kirjailijoille. Riikka Pulkkinen on kuvannut väkevästi, miten kirjailija joutuu ehkä taittelemaan omaa kuvaansa kantavasta messulehdestä paperipussin jonka läpi hengitellä, jotta saa hermonsa rauhoitettua matkalla messukeskukseen. Mutta toisaalta Pulkkinen kuvaa myös näin, vuonna 2011:

“Ehkä hämmästyttävin asia koko messuissa, ovat ne kohtaamiset, jotka kohoavat kaiken yläpuolelle, metrilakun, rieslinghiprakan, metelin, hätäisten signeerauksien. Ne kohtaamiset avaavat yhtäkkisen näkymän koko elämään, eikä niiden jälkeen ole aivan entisensä. Niin kuin silloin, kun se eräs vanha mies tuli puheilleni. Hän oli odottanut kuuliaisesti vuoroaan, ja kun se tuli, hän avasi Totta-romaanini nimilehden. Olin jo signeerannut sen, Turussa, 3.10. Lisäksi olin kirjoittanut ”lohdutusta ja voimaa”. Muistin

signeerauksen. Nuorehko nainen oli pyytänyt isälleen henkilökohtaisen lauseeb, sillä isän vaimo, naisen äiti, oli vaikeasti sairas. ”En tiedä miten osaisin kylliksi kiittää”, mies sanoi. ”Tiedätkö, sain tämän kirjan tyttäreltäni tuona sunnuntai-iltana 3.10, hetki sen jälkeen kun vaimoni oli kuollut.”Miehen takana vuoroaan odottava nainen vaihtoi kärsimättömänä painoa jalalta toiselle. Herra Hakkarainen kulki unisena ohi. Viereisellä lavalla tohtori Kiminkinen selosti elämänoppiaan. Lakua myytiin, kirjoja, tilpehööri vaihtoi omistajaa. Eikä kirjallisuuden merkitys ollut koskaan ollut minulle yhtä selvä.”

On kunnia saada kiittää teitä, toimialaa, tästä menestyksekkäästä yhteistyöstä kirjamessujen 25-vuotisjuhlavuonna nyt ohjelmajohtajan ominaisuudessa. Meitä on täällä kanssani kiittämässä Helsingin Kirjamessujen tiimi: Tanja Pasila, Teija Armanto, Hanne Lindroos ja Ida Ågren. Tämän jälkeen kutsumme teidät nostamaan maljan Helsingin Kirjamessuille ravintolan puolelle.

Mutta haluan kiittää teitä myös lukijana, kaikista näistä vuosista.