Kesä ja kirjat
Kesää pidetään yleisesti ajankohtana, jolloin saapuvat kärpäset ja ruotsalaiset dekkarit. Viisi miljardia kärpästä ei voi olla väärässä, ruotsalaiset dekkarit ovat hyvää luettavaa mökin puuseessa, mutta myös muuta antoisaa kesäkirjallisuutta on olemassa. Mainitsen Ludwig Wittgensteinin ja Jaroslav Hasekin.
Wittgensteinin kuuluisin viisaus kuuluu näin: ”Siitä mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” Tottahan se on. Wittgensteinilta jäi kuitenkin saavuttamatta hänen käsiensä ulottuvilla ollut vaikenemista koskevan viisauden lopullinen, lumisin vuorenhuippu: ”Siitä mistä ei voi puhua, siitä on kirjoitettava.”
Wittgensteinin pääteos Tractacus Logico-Philosophicus käsittelee Tukholman alamaailmassa puhjennutta reviiririitaa Skarpnäckin ja Enskede-Årstan rikollisjengien välillä. Ei sentään. Tractacus Logico-Philosophicus on loogis-filosofinen tutkielma kielen mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista. Se on noin kahdeksankymmentäsivuinen oikopolku kieleen ja filosofiaan. Se on maailman pisin oikopolku.
Wittgenstein inhosi metafysiikkaa, jolla hän tarkoitti lähes kaikkea häntä edeltänyttä filosofiaa. ”Tuonpuoleinen on sielujen kaivo”, ”Maailma on aatteitten taistalutanner”, ”Elämän tarkoitus on harras päkistely” ovat Wittgensteinille mielettömiä lauseita. Niistä ei Wittgensteinin mielestä filosofi voi sanoa ovatko ne tosia vai epätosia lauseita. Minä kirjailijana voin tietysti sanoa, että parasta mitä noille lauseille voi tehdä on vetää posliiniseen laitteeseen tarkoitusta varten kytketystä nupista ja kuunnella vapauttavaa kohinaa.
Filosofi oli Wittgensteinin mielestä pohjimmiltaan kielenhuoltaja, jonka tehtävänä oli juuria keskustelusta hedelmättömät kysymykset, joihin ei ole vastausta. Silloinhan ne eivät oikeastaan ole kysymyksiä vaan taivastelua. Filosofia oli Wittgensteinille arvokas asia. Sen ei saanut antaa vajota hegeliläiseen suohon.
Ludwig Wittgenstein vai Jens Lapidus? Valinta on vaikea, mutta kallistun Wittgensteinin puolelle. Mitä nuorempana ja mitä niukemmalla filosofisella koulutuksella Wittgensteinia lukee tai yrittää lukea, sitä hämmästyttävämmät pilvet siitä saa eikä tarvitse edes rikoslakia rikkoa. Kun ensimmäisen kerran koulupoikana yritin Rovaniemen kaupunginkirjastossa Tractacusia lukea, en muista kotimatkasta mitään.
Jaroslav Hasekin Kunnon sotamies Svejk käsittelee ruotsalaisen kansankodin salattuja kipupisteitä ja uranaisen riittämättömyyden tunnetta. Luojan kiitos, ei sentään.
Olen lukenut Svejkin kahtena suomennoksena. Ensimmäisenä kirjan suomensi puna-armeijan eversti ja Stalinin maasta polkaiseman Terijoen nukkehallituksen sisäministeri Tuure Lehen. Moskovan valtionyliopiston kunniatohtori ehti elämässään monenlaista. Hän taisteli Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten puolella ja toimi jonkin aikaa myös suomalaiskommunistien kuningattaren Hertta Kuusisen aviomiehen tuulisessa virassa.
Lehen opetti vallankumoustaktiikkaa Moskovan Lenin-koulussa 1930-luvulla ja hän tunsi kommunistisia vaikuttajia ympäri Eurooppaa. Jos Suomi olisi luiskahtanut itäeurooppalaisittain kansandemokratiaksi toisen maailmansodan jälkeen, Lehen olisi varmasti saanut ison roolin uudessa punaisessa Suomessa.
Lehen taisi monta kieltä ja hänen Svejkinsä on luotettavaa työtä, mutta itse pidän enemmän Eero Balkin versiosta. Balk hallitsee muutaman länsieurooppalaisen kielen lisäksi tukun slaavilaisia kieliä, joista haluan mainita erityisesti ylä- ja alasorbin, mutta ennen kaikkea hän hallitsee erinomaisesti suomen.
Jaroslav Hasek vai Liza Marklund? Vaikea valinta… tai ei nyt sentään.
Jari Tervo