Älkää olko hiljaa älkääkä puhuko
Melu! Lamaannuttava älämölö. Mikä merkityksiä sikiävä tohina… Jos minulta kysytään niin kaikkien pitäisi vain olla hiljaa. Mutta lopulta – lopulta hiljaisuuskin on yhtä ajatusta! Sitä ei pääse pakoon, se ehdottelee… rupeaa röyhkeäksi! Kieli on kohinaa ja taifuunin riepoittelema lintuparvi. Ehkä tästä on jauhettu jo vuosisatoja, yks hailee! Kirjailijana suhteeni kieleen on täynnä kompurointia ja katkeruutta, epätoivoisesti rakastuneen ähinää… Minä rakastan ja vihaan kieltä! Syitä on monia. Ja kommunikaation mahdottomuutta minä vihaan. Soittaja tarttuu instrumenttiinsa ja antaa mennä! Hän on sentään turvassa, edes hetken, hän pääsee pakoon. Ja vaikkei soittaja ajattelisikaan sitä “pakona”, on musiikin ylisanallisuudessa jotain niin elvyyttävää. Painottoman onni…
“Ymmärrättekö mistä minä puhun?” on turha kysymys… sillä ei ole mitään väliä! Eihän kukaan “ymmärrä”, parasta mitä ihminen voi tehdä on “käsittää jotenkuten”, mikäli siis sattuu puhumaan samaa kieltä ja noin… Aina tullaan puolitiehen, ehkä lähemmäs – mutta se on harvinaista! Sillä loppujen lopuksi jokainen siivilöi kuulemansa oman psyykkisen rakenteensa lävitse, ja niin tuloksena on vain oma näkemys toisen näkemyksestä. Todellista “suoraa yhteyttä” ei ole, välissä on aina suodatin, siis toinen ihminen. Tässä on kielen kauheus!
Kirjailija pilaa kirjan kirjoittamalla sen. Parhaat kirjat on niitä joita ei ole vielä kirjoitettu. Päässä kaikki on tiptop ja koko se kaunis kaikkeus ja rakenne yhtenä harmonisena fenomeenina, mutta heti kun asioita alkaa sanallistamaan, niistä katoaa jokin – sanotaan sitä nyt vaikka paremman puutteessa “taiaksi”. Se, mikä mielessä oli yhtenäistä ja selkeää oli yhtenäistä ja selkeää juurikin siksi, ettei sitä mielessä varsinaisesti sanallistanut, vaan tunsi, koki, eli. Ajattelu on luonteeltaan viime kädessä ylisanallista, ja paradoksihan tässä on taas se, että kun minä yritän nyt sanallistaa aivoitusten nonverbaalisuutta, minä pilaan koko ajatuksen. Kuin spraymaalaisi Taj Mahalin seinään törkeyksiä!
Ehkä sanat on romahtamisalttiita siltoja, samanlaisia köysisiltoja kuin Indiana Jones-leffoissa tai kaikissa seikkailuleffoissa jotka sijoittuvat jonnekin eksoottiseen maahan. Eksoottisen maan tunnistaa siitä että siellä on köysisiltoja. Jos köysisiltoja onkin Suomessa ja Saksassa ja sun missä niin kyseessä on aina ikävä replikaatio… jäätelökojun vieressä… Pääsylipulla! “Mutta onhan Suomiksin eksoottinen maa… joillekin…” joku sanoisi. Totta kai, niin, tässä sitä taas ollaan! Mahdoton päästä eteenpäin ilman että saa heti palata takaisin korjaamaan jälkiään. Sivuaskelia, hyvät ystävät, sivuaskelia… Pitkä rivitanssi hautaan on elämä!
Eikä sanoihin voi muutenkaan luottaa. Tämäkin seikka vaivaa minua kohtuuttomissa määrin, eikä vain kirjailijana, vaan yleisesti. Kuvittele että löydät lätäköstä sivun jonkun päiväkirjasta: tuskinpa saisit sellaisesta läpikastuneesta lötkäleestä mitään tolkkua, ehkä sanan sieltä, toisen täältä, mutta kokonaisuus jäisi arvailujen ja omien tulkintojesi varaan, joihin taas vaikuttaisivat sinun oma psyykeesi ja sen hetkinen elämäsi ja se millä tuulella sattuisit olemaan, niin kuin että jos sinulla olisi kuumetta, hammassärkyä, saattaisit lukea kastunutta tekstiä hajamielisesti tai ohittaa koko paperin tykkänään toisin kuin silloin, kun sinulla olisi ns. hyvä päivä, olisit saanut ylennyksen töissä, voittanut arpajaisissa… ja koko maailma tuntuisi olevan sinun puolellasi, kaikki liikennevalot vaihtuisivat juuri sopivasti vihreiksi, jokainen vastaantulija ajattelisi sinusta vain hyvää, kuinka ainutlaatuinen sinä oletkaan ja kuinka hienot kengät – ja mikä ryhti!
Silti minä kirjoitan. Jos en muuten niin ainakin siinä toivossa, että joskus sanaketjut, lauseet, löytäisivät tiensä merkitysflokin seasta sinne, mitä ei voi sanallistaa, mutta joka yhtäaikaa on riippuvainen sanoista, kuin juna raiteistaan. Tulevaisuus näyttää, onko kirjailijoiden – kunnianhimoisten kirjailijoiden tärkein tehtävä olla sittenkin kirjoittamatta. Siinä vasta maailma! Ei muuta kuin paperileijojen väsäystä päivästä toiseen, värikkäissä vaatteissa… iltaisin kokoonnutaan yhdessä lammen partaalle rötköttämään. Älytöntä…
Miki Liukkonen