Miten suomalainen kirjallisuus pelastetaan?
Kun näinä päivinä kirja-alan ihmiset (kirjailijat, kustantamoiden ihmiset, kriitikot, kirjallisuustoimittajat, kirjakauppiaat, suomentajat, kirjastolaiset, kirjavinkkarit, lukijat…) kohtaavat, ei kestä kauankaan, kun puhe kääntyy tavalla tai toisella kirja-alan kriisiin. Kriisistä puhuminen ei valitettavasti ole ylidramatisointia. Kirjamyynti laskee, kirjastojen määrärahoja leikataan, ihmiset lukevat ja lainaavat vähemmän kirjoja, kirjakritiikeille on vähemmän tilaa, avustukset pienenevät ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa ja upota pessimismiin, mutta en tahdo tehdä niin. Tahdon yrittää ennemmin miettiä, mitä voisi olla tehtävissä. Minulla ei valitettavasti kuitenkaan ole otsikon kysymykseen vastauksia tai ratkaisuja. Minulla on vain lisää kysymyksiä ja pohdintoja, mutta toivon, että ne voisivat saada myös muut miettimään, millä keinoin voimme pelastaa suomalaisen kirjallisuuden.
Niin, lähden siis siitä oletuksesta, että haluamme pelastaa sen. Oletan meidän olevan sitä mieltä, että on tärkeää olla olemassa suomalaista kirjallisuutta. Voihan olla, ettei se ole kaikkien mielestä merkittävää. Itse en kuitenkaan haluaisi koskaan elää maailmassa, jossa ei enää kirjoitettaisi kirjallisuutta minun äidinkielelläni, kielellä joka on ajatteluni, tunteideni, unieni, laulujeni, elämäni syvimpien kokemusten kieli.
Kun opetuksen määrärahoja karsitaan, mietin aina, onko meillä muka oikeasti varaa tähän. Onko meillä varaa esimerkiksi nyt siihen, että kouluilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia ostaa kirjoja koulukirjastoon (jos sellainen sattuu olemaan) tai kutsua kirjailijavieraita tai kirjavinkkareita puhumaan lukemisesta ja kirjoista? Onko meillä varaa kasvattaa sukupolvi lapsia ja nuoria, joille kirjojen lukeminen ei ole enää osa arkielämää? Pohdin kuumeisesti, miten koulut ja kustantamot voisivat tehdä yhä tiiviimmin yhteistyötä ja miten esimerkiksi makulointiin joutumassa olevia kirjoja pystyttäisiin myymään kouluille hinnalla, joka ei ehkä ylittäisi kirjahankinnan kipukynnystä. Jokainen lukeva lapsi on potentiaalinen tulevaisuuden kirjanostaja. Jokainen lukeva lapsi voi omalta osaltaan olla pelastamassa suomalaista kirjallisuutta.
Kun taiteen valtiontukia leikataan, mietin myös, onko meillä muka oikeasti varaa tähän. Onko meillä varaa siihen, että esimerkiksi kirjailijoiden mahdollisuutta saada apurahan suoma taloudellinen turva keskittyä kirjoittamaan pienennetään entisestään? Tiedän itse kokemuksesta, että varsinkin vähän pidemmän apurahan suoma onni on ennen kaikkea siinä, että se vapauttaa ajatukset jatkuvasta taloudellisen toimeentulon huolesta edes sen verran, että luovuus pääsee kehittymään rauhassa kohti parasta mahdollista lopputulosta. Kirjoitin oman kolmivuotisen apurahakauteni aikana Topelius-palkitun kirjaparin Jäljellä ja Toisaalla ja Lumikki-trilogian, jonka käännösoikeudet on nyt myyty 43 maahan. En usko, että olisin kyennyt siihen muuten.
Toivon, että silmien ja ovien avaaminen maailmalle on yksi keino suomalaisen kirjallisuuden pelastamiseen. Meillä kirjoitetaan paljon korkealaatuista maailmanluokan kirjallisuutta, jolle soisi lukijoita Suomen lisäksi lukuisissa muissa maissa. Millä tavoin parhaiten saisimme kirjallisuutemme myös muualle maailmaan? Osaammeko olla tarpeeksi ylpeitä siitä, mitä meillä tehdään? Osaammeko kertoa siitä niin, että se herättää oikeiden ihmisten kiinnostuksen oikealla tavalla? Kun kierrän maailmalla trilogian käännösten myötä, puhun aina myös suomalaisen kirjallisuuden puolesta. En siksi, että ajattelisin sen olevan velvollisuuteni, vaan siksi, että se on intohimoni.
Tiukkoina aikoina on valitettavan helppo ajautua syyttelemään niitä, jotka ovat lähimpänä. Ahdistus ja huoli johtavat poteroitumiseen, jossa kustantajat kyräilevät kirjakauppiaita, kirjailijat kustantajia, kirjailijat toisiaan, apurahat aiheuttavat kateutta ja jakoperusteet myrskyjä vesilasissa, kriitikot ymmärtävät väärin, lukijat lukevat väärin, kirjailijat kirjoittavat väärin, väärät kirjat myyvät… Ja loppujen lopuksi me olemme kaikki tässä samassa laivassa. Voimme keskittyä sahaamaan mastoa tai yrittää napata ruorin irti, samalla kun laiva uppoaa – tai sitten voimme miettiä, miten pysyisimme pinnalla.
En tiedä, miten suomalainen kirjallisuus pelastetaan. En tiedä, miten kirjamyynti saataisiin kasvuun. Tiedän vain sen, että jos nyt tehdään hätiköityjä leikkauspäätöksiä, niiden seurauksia joudutaan kantamaan pitkään ja raskaasti. Tiedän myös sen, että jokainen kirja elää siitä, että sitä luetaan, siitä keskustellaan, sitä suositellaan tutuille ja tuntemattomille. Se on pelastustyötä, jota me jokainen voimme tehdä, vaikka joka päivä. Tänään on siihen täydellinen hetki.
Salla Simukka